Vieraskolumni

Mahdottomat missiot

Kepan edustajana olen saanut toimenkuvani puolesta olla se hieman rasittava idealisti, joka vaatii mahdottomia eikä koskaan ole tyytyväinen virallisten tahojen toimiin.
Miia Toikka
8.8.2006
"Koordinoin kansalaisjärjestöjen kampanjaa, jonka tavoitteena on poistaa nälkä maailmasta."
"Lobbaan poliitikkoja ja virkamiehiä, jotta Suomi toimisi globaalin köyhdyttämisen lopettamiseksi."
"Pyrin vaikuttamaan Afrikan maiden hallituksiin, että ne ottaisivat ympäristöasiat paremmin huomioon politiikassa."

Siinä lista napakoita vastauksiani sukulaisten ja satunnaisten tuttavien kysymykseen: "Mitä sinä oikeastaan teetkään työksesi?" Kysyjien reaktiot liikkuvat useimmiten jossain epäuskoisen vaivautuneisuuden ja avoimen huvittuneisuuden välimaastossa.

Kaksi ensimmäistä vastausta liittyivät kampanjakoordinaattorin ja kehityspoliittisen sihteerin työhöni Kepassa. Viimeisin taas kertoo siitä tehtävästä, johon olen parin viikon päästä ryhtymässä YK:n ympäristöohjelmassa UNEPissa, Nairobissa.

Kouluaikana minulla oli haaveena tehdä työtä, jolla on tarkoitus (tämän sloganin tosin puolustusvoimat omi sittemmin mainoskampanjaansa). Ajattelin, ettei se mitä viivan alle jää, riittäisi minua motivoimaan, vaan halusin työskennellä jalompien päämäärien puolesta. Olisin kai voinut valita jotain konkreettisempaakin työtä ihmisten hyväksi, mutta taidan olla enemmän abstrakteihin asioihin kallellaan.

Kepan edustajana olen saanut toimenkuvani puolesta olla se hieman rasittava idealisti, joka vaatii mahdottomia eikä koskaan ole tyytyväinen virallisten tahojen toimiin. Nyt YK:n henkilöstöohjeita lueskellessani olen voinut todeta, ettei sielläkään työn tavoitteista jaloutta eikä kunnianhimoisuutta puutu. Uteliaana odotan pääseväni näkemään, mihin tuo globaali koneisto pystyy, missä se yskii ja miten voin kenties omalta pieneltä osaltani vaikuttaa sen kautta.

***

Olen siis ammatiltani maailmanparantaja. Nälän poistaminen, köyhdyttämisen lopettaminen ja afrikkalaisen politiikan muuttaminen ovat arkisessa työssä kaukaisia päämääriä. Osa maailmanparantajan ammattitaitoa onkin se, että pystyy pilkkomaan korkeat ihanteet ja mahdottomat missiot mielekkäiksi lähitavoitteiksi ja projekteiksi.

Mutta vaikka kuinka taitavaksi oppisi indikaattoreiden kanssa, ei se suuri kysymys lakkaa - eikä saa lakata - kaihertamasta: mihin ja miten työni lopulta vaikuttaa? Onko sillä mitä teen merkitystä?

Järjestöpiireissä meihin maailmaa palkkatyönään parantaviin suhtaudutaan ristiriitaisesti. Joidenkin mielestä ainoa hyväksyttävä toimintatapa on pysytellä "systeemin" ulkopuolella. Uskon, että tällaisia kaiken kyseenalaistajia tarvitaankin maailman muuttamisessa.

Mutta lisäksi tarvitaan niitä, jotka ovat mukana koneistossa, sen eri osissa, etsimässä kuhunkin tilanteeseen sopivia, niitä "oikeansuuntaisia mutta riittämättömiä" ratkaisumalleja. Merkittäviä muutoksia voidaan saada aikaan vain eri foorumeilla samansuuntaisesti toimivien ihmisten yhteisvaikutuksesta.

Lapsena luulin, että maailma on valmis. Kuvittelin, että aikuiset ovat sen viisaasti suunnitelleet ja parhaalla mahdollisella tavalla rakentaneet. Nyt olen jo oppinut, että ratkaisut tehdään usein kiireessä, vailla parempaa tietoa ja erinäisten ulkoisten seikkojen vaikutuksesta. Parhaimmillaankin ne ovat vain kompromisseja.

Asioita ei siis ole loppuunkäsitelty. Niiden kulloinenkin tila on sattumanvarainen, historiallisten kehityspolkujen tulos, joka seuraavassa hetkessä voi muuttua. Jokainen meistä - hallituksessa, eduskunnassa, kansalaisjärjestössä, YK:ssa, ääniuurnalla tai supermarketissa - voi olla vaikuttamassa siihen, mitä seuraavaksi tapahtuu.


Kirjoittaja on Kepan kehityspoliittinen sihteeri, joka on siirtymässä apulaisasiantuntijaksi YK:n ympäristöohjelmaan UNEPiin, Nairobiin.
Kepan verkkokolumnistien esittämät mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.