Vieraskolumni

Maamme pilaantuu, maito ei

Kerrossängystäni tehtiin ruokavarasto ollessani lapsi, sillä kotoa ei voinut poistua viikkoihin. Nyt seison itse kenialaisen supermarketin jonossa, kärry täynnä UHT-maitoa.
Simiyu Barasa
15.1.2008

"Mao", muistan kutsuneeni äitiäni lasten tapaan kaksi vuotta sitten, melkein 25-vuotiaana, hänen taita-heimonsa kielellä. "Mao, muistan, että silloin kun asuimme Zimmermanissa, sinä täytit minun ja siskoni kerrossängyn yhtenä päivänä iskukuumennetulla UHT-maidolla ja maissijauhopaketeilla aivan kuin se olisi ollut iso hylly. Emmekä me poistuneet kotoa kolmeen viikkoon. Sisällä pysyminen ei kuitenkaan tuntunut lainkaan niin pahalta kuin se, etten saanut enää tapella siskoni kanssa siitä, kuka yläpetillä nukkuu."

Äitini keskeytti kanan kokkaamisen. Hänen mukaansa muistelin vallankaappausyritystä vuodelta 1982. Makuuhuoneemme oli pitänyt muuttaa varastoksi, sillä kukaan ei voinut mennä ulos, ellei "heiluttanut henkilöpapereitaan kaksin käsin ilmassa ja varonut asfaltilla makaavia ruumiita tuijottaen sotilaiden tähdättyihin aseisiin, joita he olivat valmiita käyttämään".

Katsoin hänen muistojen kostuttamiin silmiinsä. Olin järkyttynyt siitä, että kaikki mitä minä muistin, mitä olin kuvitellut 23 vuoden ajan, olivat keltaiset, vihreäraitaiset tiiliskivenmalliset UHT-maitopaketit (jotka säilyivät mainoksen mukaan kauan), joiden vuoksi en saanut painia siskoni kanssa kerrossängyn herruudesta.

***

Samalla hetkellä muistin myös vuoden 1992, jolloin kenialainen monipuoluejärjestelmä vesitettiin verellä. Minä olin finninaamainen teini Kiambussa, missä äitini työskenteli opettajana ja isäni johti maito-osuuskuntaa. Eräänä päivänä minä ja ystäväni törmäsimme Kirigitin stadionilla näkyyn suoraan Somaliasta: Ihmiset olivat leiriytyneet nurmikolle mustista muovipusseista tehtyihin telttoihin. He olivat heimokahakoiden uhreja, jotka olivat tulleet yöllä Rift Valleysta.

"He seurasivat meitä Molon kirkkoon, minne olimme paenneet, ja pakottivat meidän hallituksen kuorma-autoihin ja käskivät meidän palata 'kikujujen maahan'. Autot pudottivat meidät tänne viime yönä, sitten ne häipyivät", yksi kertoi meille. Heidän syntinsä oli olla kikujuja. He olivat kuitenkin onnekkaita, sillä satoja ihmisiä oli teurastettu Rift Valleyssa. Niin kuin joku olisi aikonut avata tehtaan, jossa purkitetaan ihmislihaa.

Me olimme levottomia; kostaisivatko kikujut heittämällä kaikki muut pois keskisestä maakunnasta? Ymmärsin tuolloin ensimmäisen kerran, että äitini oli taita, rannikolta, ja isäni luhya lännestä. Ja elimme kikujujen alueella. Mihin me pakenisimme? Ja niin me ostimme paljon keltaisia, vihreäraitaisia UHT-maitotölkkejä. Isä toi pitkään säilyvää maitoa osuuskunnasta, jota hän johti, ja liittyi pitkiin jonoihin lahjoittaakseen ruokatarvikkeita köyhille pakolaisille.

Kaksi päivää myöhemmin joku hallituksesta arvioi, että pakolaiset elävät liian hyvissä oloissa. Yön hiljaisuudessa me sitten kuulimme huutoa ja ammuntaa stadionilta. Seuraavana aamuna pakolaiset olivat kadonneet aivan kuten he saapuivatkin, hallituksen kuorma-autoissa.

Tähän olemme tulleet. Nyt on tammikuu vuonna 2008. Minä seison jonossa Uchumin supermarketissa, ja kauppaan pääseminen kestää ainakin kaksi tuntia. Kaikki ostavat keltaisia, vihreäraitaisia tiiliskivenmallisia paketteja, joissa maito säilyy ikuisuuden pilaantumatta. Meidän kerran jo rauhallinen maamme on jälleen leimahtanut väkivaltaisuuksiin: kikujuja tapetaan Rift Valleyssa, koska he puhuvat samaa kieltä samalla aksentilla kuin presidentti Kibaki, jonka toiset sanovat "varastaneen" vaalit ja julistaneen itsensä presidentiksi.

Rannikolla edes sillä, onko joku kikuju vai ei, ei ole merkitystä; kuolet, jos et ole paikallisen heimon jäsen. Eldoretissa ei-kalenjeja poltettiin kirkkoon elävältä. Eikä siitä ole pitkäkään aika, kun kenialaiset katsoivat Hotelli Ruandaa ja muita elokuvia, ja ihmettelivät, kuinka typeriä ruandalaiset ovat - tappavat nyt ihmisiä heidän aksenttinsa, sanojensa värin perusteella.

***

Täällä Uchumissa kaikki työntävät ostoskärreillä UHT-maitoa ja jauhoja autoihinsa. Kukaan ei tiedä, kauanko tämä hulluus kestää. Ja minä muistan taas äitini, taitan, joka asuu nyt Bungomassa, luhya-kansan alueella isäni, luhyan, kanssa. Uutisten mukaan luot kulkevat Kisumussa talosta taloon tappaen kikujuja. Kikuju-vaimoja ei pelasta edes se, että mies on luo - heitä tapetaan ja raiskataan. Entä minun maoni, äitini? Miten hänen käy?

Nuori poika työntyy ulos supermarketista isänsä kanssa. Hän kantaa maitopurkkeja. Isä työntää kärryjä, jotka on lastattu täyteen maitoa ja jauhoja. "Isä, televisiossa sanotaan, että meidän täytyy laskea uudestaan presidentinvaalien äänet", hän sanoo. "Kyllä, sen vuoksi täällä on tällainen kaaos", isä vastaa ja pakkaa tavaroita autoon. "Eikö se kuitenkin ole vain pluslaskua?" poika kysyy. Isä myöntelee, ja poika jatkaa: "Tarkoitatko, etteivät aikuiset osaa laskea? Opettaja Johnin pitäisi opettaa heille yksinkertaisia laskuja!"

Katselen poikaa ja näen itseni. Hänen näkökulmastaan siinä ei ole mitään järkeä, että koko maa ostaa kilpaa UHT-maitoa sen vuoksi, etteivät aikuiset pysty laskemaan presidentinvaaleissa annettuja ääniä oikein. Kun hän kasvaa, aivan kuten minä, hän saattaa ihmetellä, kuinka maa voi päätyä sotaan, satoja ihmisiä kuolla, neljännesmiljoona paeta kodeistaan ja kerran rauhallinen Kenia nousta Pakistanin Bhutton salamurhan sekä Irakin sodan ohi kaikkien kansainvälisten uutiskanavien ykkösaiheeksi. Vain siksi, että kaksi ihmisryhmää, jotka kisaavat lääkäreiden ja vaalivirkailijoiden siunauksella presidenttiydestä ja vallasta, eivät pääse yhteisymmärrykseen yksinkertaisista laskuopin merkeistä + ja =.

Jään tuijottelemaan UHT-maitopaketteja ja odottamaan vuoroani niiden ostamiseen.

 

Kirjoittaja kuuluu kenialaisten toimittajien yhteenliittymään, jonka tarkoitus on auttaa kahtiajakautunutta Keniaa. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.

 

Lisää tietoa aiheesta

Kepa.fi: Kenian levottomuuksien taustalla on köyhyys