Vieraskolumni

Maailmanparantajan taakka

Keitä minun kuuluu auttaa ja miten?
Marikki Stocchetti
2.9.2014

Jo lapsuudenkodissani päähäni iskostettiin, että toisia ihmisiä täytyy auttaa aina, jos se on mahdollista. Vaikka periaate on edelleen kaikista saamistani neuvoista tärkein, joudun miettimään, missä "mahdollisen" rajat kulkevat. Keitä minun kuuluu auttaa ja miten? Milloin velvollisuuteni päättyvät ja missä pisteessä auttamisesta täytyy luopua? Entä kuinka usein hyvä tarkoitus kääntyykin itseään vastaan?

Joku on valmis riskeeraamaan elämänsä Ebola-potilaiden parissa tai väkivaltaisissa konfliktipesäkkeissä, toiselle ajatus yksittäisen kerjäläisen kohtaamisesta on jo liikaa.

Teenkö itse tarpeeksi, jos ajattelen, että kehitystutkijana maailmanparannustehtäväni on tiedon tuottaminen ja ymmärryksen lisääminen? Korjaavatko arjen eettisen valinnat ja kuukausilahjoitukset sen, etten jalkaudu keskelle kurjuutta tai kiipeä valtaamaan öljytankkereita, kuten joskus nuorena kuvittelin?

Opettaminen ja kehityskysymyksistä kiinnostuneiden opiskelijoiden kohtaaminen tarjoaa virkistävän mahdollisuuden pohtia maailmanparantamisen ja avunannon problematiikkaa useammasta eri näkökulmasta.

Olen ilokseni huomannut, että tiedonjano, halu auttaa ja vaikuttaa ovat yhä opintosuoritusten suurimmat siivittäjät. Intoa tarvitaan, sillä kehitystutkimus on itsessään tieteenala, jolla on tehtävä.

Kehitystutkimusta vetää eteenpäin voimakkaan idealistinen ajatus, siitä että maailma on muutettava. Kestämätön kehitys tulee kääntää kestäväksi, köyhyyden syihin voi ja pitää vaikuttaa. Tieteellisen tiedon täytyy palvella tätä missiota. Toisaalta idealismi ja normatiivisuus tarjoavat rajattomat mahdollisuudet kritisoida ja kyseenalaistaa. Jokainen toimija on osallinen ja arvostelun kohteena.

* * *

Kehitystutkimuksen saralla jos missä tieto lisää tuskaa. Jo johdantokurssin materiaali koostuu helposti vain globaaliongelmista ja -haasteista vailla haastajaa. Usein myös tutkimus keskittyy epäkohtiin, joihin helppoja ratkaisuja on harvoin tarjolla.

Kehityksessä kaikki liittyy kaikkeen ja onnistumiset riippuvat monesta eri osatekijästä. Resurssivirtojen ja luonnonvarojen vastuullinen hallinta, oikeudenmukaiset kaupan säännöt, turvallisuus, ihmisoikeuksia kunnioittava hyvä hallinto ovat sosiaalisten tavoitteiden toteutumisen edellytys. Toisaalta ne eivät koskaan toteudu ilman riittävää inhimillistä pääomaa. Siksi tasa-arvoon, terveyteen ja koulutukseen täytyy jatkuvasti panostaa.

Tässä yhtälössä tietoisuus virallisen kehitysavun ja perinteisen kehitysyhteistyön rajoista ja riittämättömyydestä koetaan usein ahdistavaksi. Tilannetta ei helpota se, että avusta luopumisesta puhutaan usein heppoisin perustein ilman uusia ratkaisuvaihtoehtoja.

Apuhan on väline, jonka tuloksellisuus riippuu käyttäjästä ja  laajempi hyöty kontekstista, jossa apua käytetään. Ihmeitä on turha odottaa, jos resurssit vuotavat joko kansallisen tai kansainvälisen eliitin käsiin. Toisaalta jokaisen yksittäisen ihmisen elinolojen ja mahdollisuuksien parantaminen on jo sinänsä arvokasta, vaikka se ei vielä riitä.

Ideaalitilanteessa kestävä kehitys mahdollistetaan muilla voimavaroilla ja toimintatapojen vallankumouksella. Nykytilanteesta avusta puhutaan kehityksen katalysaattorina, mutta harva prosessi pääsee vauhtiin, jos muiden politiikkapäätösten vaikutukset sitä samanaikaisesti jarruttavat.

Ongelmien mittasuhteiden ja monimutkaisuuden hahmottaminen voi olla henkisesti haastavaa. Omien rajojen ymmärtäminen on joillekin musertava kokemus. "Minä menen ja muutan maailman" –asenne katoaa ja tilalle pukkaa passiivinen kyynisyys. Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön taannoiset tilastot kertoivat karusti, että kehitystutkimuksen opiskelijoiden taakka on erityisen huolestuttava.

* * *

Taakkaa keventääkseni olen miettinyt periaatetta, jonka mukaan jokaisen on tehtävä voitavansa suhteessa omaan asemaansa kehityksen kentällä. Tahot, joiden päätöksillä ja toiminnalla on suurimmat kehitysvaikutukset, kantakoot raskaimman vastuun. Näin yksittäinen kansalainen ja ne ihmiset, joilla on valta vaikuttaa, asettuvat eri mittakaavaan.

Tällä skaalalla esimerkiksi suuryritysten johto, investoijat, kansainvälisten rahoituslaitosten johtokunnat ja kehityspolitiikkaa ohjaavat päättäjät, kauppa- ja investointisopimustahot kohoisivat korkeimmille askelmille. Myös kumppanimaan kansalliset päättäjät joutuisivat pohtimaan, kenen etua he ajavat ja miksi.

Kyse on valinnoista ja prioriteeteista. Valitettavan usein valta ja vastuu eivät kohtaa. Kehitysnäkökulma jää agendalla toissijaiseksi tai se on mukana vain, jos siitä on hyötyä "tärkeämpien" päämäärien pönkittämisessä.

Itse uskon tutkimuksen ja koulutuksen voimaan tämän asetelman murtamisessa. Nykyiset nuoret tekevät tulevaisuuden päätökset ja kaiken sen, mikä meiltä jää tekemättä.

Kirjoittaja on EU:n kehityspolitiikkaan erikoistunut tutkija ja Kehityspoliittisen toimikunnan pääsihteeri. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.