Maailmanpankki ja IMF ovat jääneet kehityspoliittisen keskustelun katveeseen

Suomen toimintaa Maailmanpankissa ja Kansainvälisessä valuuttarahastossa ei seurata tarpeeksi, kirjoittaa Kepan vieraskolumnisti Matti Ylönen.
Matti Ylönen
17.8.2017

Suomessa ei tietääkseni ole tällä hetkellä yhtään järjestöä, joka seuraisi aktiivisesti maamme politiikkaa Maailmanpankissa ja Kansainvälisessä valuuttarahastossa IMF:ssä. Tämä on sääli koko kehitysmaakysymyksiin keskittyneen järjestökentän näkökulmasta.

Edellä mainittu puute tuli mieleen keväällä, kun luin erästä tutkimushanketta varten läpi suuren määrän IMF:n arvioita eri maiden talouspolitiikasta. Melkein kaikissa arvioissa viitattiin esimerkiksi Maailmanpankin Doing Business -raporttien mittareihin, jotka käytännössä palkitsevat maita heikosta työlainsäädännöstä ja haitalliseen verokilpailuun osallistumisesta.

Lainaohjelmissa asetetaan rajoituksia myös sosiaali- ja terveysmenoille sekä muille ”pehmeille” alueilla. Taustalla on usein varsin yksinkertaista kamreerilogiikkaa, jossa ajatellaan liian vähän erilaisten hyvinvointisijoitusten kerrannaisvaikutuksia.

Toisin sanoen jos erityisesti köyhimpien kehitysmaiden asemaa halutaan parantaa monille kehitysjärjestöille tärkeillä sektoreilla, olisi hyvä vaikuttaa myös näiden maailmanjärjestöjen johtokunnissa käytäviin keskusteluihin. Monessa muussa maassa tämä on vaikeampaa kuin Suomessa, jossa kansalaisjärjestökentän, virkamiesten ja poliitikkojen väliset keskusteluyhteydet toimivat melko hyvin.

* * *

Suomella on Pohjoismaiden ja Baltian maaryhmän kautta väkilukuaan suurempi rooli molemmissa järjestöissä.

Kiinnostus Maailmanpankkia ja IMF:ää kohtaan lienee hiipunut osin siksi, koska osasta aiempien vuosien lainaohjelmien ylilyönneistä on päästy eroon. Toisaalta järjestöjen johtajien iskulauseet eivät aina ole linjassa käytännön työtä tekevien alempien virkamiesten kanssa. Uudet ideat ja muutokset leviävät alaspäin pitkällä viiveellä.

IMF:n tutkimusosasto on puolestaan kokonaan oma tapauksensa. Se on viime vuosina tuottanut paljon uutta, kriittistä tutkimusta esimerkiksi globaalin eriarvoisuuden kasvusta. Näistä syistä IMF:n toiminnasta on viime vuosina voinut saada turhankin positiivisen kuvan.

Miten tämä sitten liittyy Suomeen? Potentiaalisesti monella tavoin. Suomella on Pohjoismaiden ja Baltian maaryhmän kautta väkilukuaan suurempi rooli molemmissa näissä järjestöissä. Ja tätä tukee myös Suomen (ainakin toistaiseksi) kohtalaisen hyvä maine.

Toiminnasta tulee kuitenkin helposti kulloisenkin kansainvälisen valtavirran myötäilyä tai sen yksityiskohtien viilaamista, jos eduskunnan ulkoasiainvaliokunnassa ja muissa päätöksentekoelimissä istuvat poliitikot eivät vaadi radikaalimpia avauksia. Harva kansanedustaja ehtii, pystyy tai on riittävän kiinnostunut pysymään perillä näistä kysymyksistä. Siksi järjestöjä tarvitaan ajamaan asiaa poliitikkojen suuntaan.

* * *

Näiden maailmanjärjestöjen sisäisten arviointilaitosten raportit nostavat jatkuvasti esiin uusia ongelmakohtia.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Päätöksenteon äänivalta- ja edustavuuskysymykset ovat ikuisuusteema, mutta kyse on paljon muustakin. Esimerkiksi lasten oikeuksien, paremman koulutuspolitiikan tai ympäristönsuojelun edistäminen jää puolitiehen, jos taustalla olevaan kamreeriajattelun ongelmiin ei puututa.

Toiseksi, ympäristöpolitiikassa kansainvälisessä keskustelussa on puhuttu viime vuosina paljon Maailmanpankki-ryhmän rahoituksesta hiilivoimalle sekä muille saastuttaville energiamuodoille.

Kolmanneksi, Maailmanpankki ja IMF ovat vihdoin ottaneet julkilausumissaan vakavasti kansainvälisen veronkierron ja verojen välttelyn – muutamien yksittäisten maiden ja järjestöjen painostuksen tuloksena. Eri asia kuitenkin on, miten nämä linjaukset näkyvät maatasolla.

Neljänneksi, Maailmanpankin alaisen yksityisen sektorin rahoitukseen keskittyneeseen Kansainväliseen rahoitusyhtiöön liittyy puolestaan paljon samoja ongelmia kuin mistä Suomessa on puhuttu Finnfundiin liittyen. Sijoituksista on hankala saada tietoa, niitä kanavoidaan veroparatiisien kautta ja kehitysvaikutusten arviointi on puutteellista.

Listaa voisi helposti jatkaa. Esimerkiksi Bretton Woods Project -uutissivusto ja näiden maailmanjärjestöjen sisäisten arviointilaitosten raportit nostavat jatkuvasti esiin uusia ongelmakohtia.

Työsarkaa riittäisi, jos vain innostusta ja aikaa löytyy.