Vieraskolumni

Maailman sosiaalifoorumi kestää kritiikin

Olen vakuuttunut siitä, että lähes kaikki paha, mitä sosiaalifoorumeista sanotaan, on totta. Silti WSF-prosessi on korvaamattoman arvokas.
Thomas Wallgren
9.10.2006

Thomas Wallgren Vaihtoehtonobeliksi kutsuttu Right Livelihood (hyvän elämäntavan) -palkinto myönnettiin viime viikolla brasilialaiselle Chico Whittakerille. Perusteena on Chicon elämäntyö "sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta ... joka on auttanut synnyttämään Maailman sosiaalifoorumin".

Menikö palkinto väärälle miehelle?

Maailman sosiaalifoorumi, WSF, on vuodesta 2001 lähtien joka vuosi kerännyt satatuhatta globalisaatiokriittistä aktivistia eri maista viikon kestävään kokouskarnevaaliin. Sen poliittisena lähtökohtana toimii lyhyt periaatejulistus.

WSF korostaa avoimuutta ja keskustelua ja etsii vaihtoehtoja uusliberalismille. Sen yhteydessä esiintyy usein Attacinkin tutuksi tekemä iskulause "um outro mundo é posível".

WSF syntyi brasilialais-ranskalaisena vastavetona Davosin Maailman talousfoorumille. Sihteeristö on Brasiliassa mutta sosiaalifoorumiprosessi on jo levinnyt kaikille mantereille. Paikallisia, kansallisia ja alueellisia sosiaalifoorumeja on jossakin päin maailmaa kenties joka viikko. Ilmiö elää, myös Suomessa.

Kritiikin te tiedätte myös: WSF on sisällöllisesti ontto jetset-aktivistien show, joka ei kykene tuottamaan uusia ideoita eikä aloitteita. Joka vuosi samat ihmiset toistavat WSF:ssä samoja asioita. Se kuluttaa massiivisesti henkisiä ja aineellisia voimavaroja ja yllyttää hillittömään lentomatkailuun. WSF on lähinnä vain vanhojen lattari- ja latinoeurooppalaisaktivistien kohtaamispaikka, eikä siirtyminen Intiaan ja Afrikkaan tätä muuta, kun WSF ei kuitenkaan rakennu autenttiseksi liikkeiden foorumiksi.

WSF-prosessi on kaoottinen ja epädemokraattinen, ja taustalla hääräävät äärivasemmistolaiset ryhmät käyttävät sitä hyväkseen. WSF:ltä puuttuvat fokus, mielikuvitus ja aloitteellisuus, ja kaiken lisäksi ympäristö- ja gender-kysymykset loistavat poissaolollaan.

***

Olen ollut WSF:ssä tiiviisti mukana. Olen vakuuttunut siitä, että lähes kaikki paha, mitä siitä sanotaan, on totta. Silti WSF-prosessi on korvaamattoman arvokas kahdella tavalla. Se herättää toivoa ja se luo globaalia kansanvaltaista julkisuutta.

Toivosta ensin. Viime keväänä nukuin muutaman yön Ateenan hylätyn lentokentän valtavassa, rujossa lentokonehallissa. Betonilattialla, loisteputkien alla, muutaman festarivessan ja kahden kylmävesiputken varassa meitä oli yhdessä Euroopan sosiaalifoorumin tarjoamista ilmaismajoituksista tuhat aktivistia eri puolilta maailmaa. Tunnelma oli rauhallinen, lämmin ja innostunut. Minua lähinnä olevalla makkarilla nukkui puolalainen rauhanaktivisti, keski-ikäinen nainen. Hän kertoi ylläpitävänsä Irakin sodan vastaista puolalaista verkkosivua ja hankkineensa matkarahat Saksasta, jossa oli asunut teltassa ja tehnyt keikkahommia.

Sosiaalifoorumien massat eivät ole läntisiä mediasankareita eivätkä suurten järjestöjen jyriä. Ne ovat taistelevia idealisteja nais- ja vähemmistöliikkeistä, ympäristö- ja hyvinvointipolitiikan aktivisteja, globalisaatio-, rauhan- ja demokratiapolitiikan visionäärejä, älymystöä ja puurtajia. Me kokoonnumme sosiaalifoorumeihin myös sen takia, että WSF:stä on tullut toivon majakka synkässä maailmassa.

WSF voi synnyttää osallistujille illuusion siitä, että meitä on joka maassa paljon, että uusliberalismin vastainen liike on mahtavampi kuin mitä se todellisuudessa on. Illuusiot voivat olla vaarallisia. Mutta toivokin on tärkeää. Ja solidaarisuus. Kylmä realismi ei saisi estää meitä antamasta arvoa sille valtavalle yksinäisyyden ja epätoivon ylittymisen tunteelle, jota WSF generoi.

Sitten demokratiasta ja globalisaatiosta. Reilu keskustelu kuuluu demokratian elinehtoihin. Syyt ovat syvällä. Viime kädessä ihminen ei voi tietää, mitä hän toivoo, arvostaa ja haluaa, ellei hän voi julkisessa, vapaassa keskustelussa arvioida omia ja muiden käsityksiä yhteiskunnan asioista.

Jos asiat, joihin joudumme ottamaan kantaa, koskevat merkittävästi vain lähellämme olevia ihmisiä, voimme muodostaa kantamme pienen piirin vuorovaikutuksen perusteella. Jos taas asiat, joiden edessä olemme, koskettavat syvästi kaikkien mantereiden ihmisiä, emme voi muodostaa fiksua käsitystä niistä, ellemme pysty käymään niistä vuoropuhelua kaikkien mantereiden ihmisten kanssa.

Erityisen tärkeää demokratiassa on heikoimmassa asemassa olevien näkökohtien esiintulo. Nämä "viimeiset ihmiset" (Gandhi) joutuvat usein kantamaan kaikkein suurimman taakan, jos tehdään huonoja päätöksiä.

***

Kaikki osaavat puhua globaalidemokratian tarpeesta. Liian harvoin on korostettu, että globaalisti integroituneen tekniikan, talouden ja hallinnon aikakaudella globaalidemokratian perusedellytykset ovat ennen kaikkea "kommunikatiivisia" (Habermas) eivätkä institutionaalisia.

Maailman sosiaalifoorumin syvin merkitys onkin siinä, että se muodostaa oleellisilta osin alhaalta käsin, tavallisten ihmisten osallistumisen varaan rakentuvan, globaalin julkisen areenan.

Kun haluamme tietää, mitä meidän on syytä ajatella vaikkapa Irakin sodasta, Maailman kauppajärjestöstä, ilmastonmuutoksesta tai näiden asioiden tärkeysjärjestyksestä, mitään parempaa yksittäistä välinettä meillä ei ole kuin osallistuminen "sossufoorumiin".

Odotan innolla, että saan tavata Chicon Suomessa joulukuussa matkalla palkintoseremoniaan Tukholmaan.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston filosofian yliopistonlehtori ja dosentti ja ollut mukana kehitysmaaliikkeessä 1970-luvulta lähtien, nyt mm. Demokratiafoorumi Vasudhaiva Kutumbakamin sihteerinä. Kepan verkkokolumnistien esittämät mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.

Lisää tietoa aiheesta