Lyövätkö miehet kepillä vai oksalla?

Naisiin kohdistuvasta väkivallasta vaietaan usein Suomessa ja muualla maailmassa. Hiljaisuus ei ole kultaa, kirjoittaa Kepan vieraskolumnisti Marie Kajava.
Marie Kajava
21.6.2017

Seisoin pihamaalla, kaivoin punertavaa hiekkaa silmistäni ja sieraimistani. Olin eteläisessä Keniassa, ja maasai-johtajien kokous oli juuri alkanut kauempana kukkulalla. Siihen osallistuivat miehet, sillä paimentolaiskulttuurissa valta kuuluu perinteisesti heille. Naiset istuivat puun alla, tiskasivat ja tekivät ruokaa.

Pyörin pihalla aikani, ja kun lapset lakkasivat pelkäämästä minua, lähestyin naisia. Heistä muutama osasi englantia. Pölpötimme puhutuin sanoin ja elekielellä. Kului tunteja.

Yksi naisista veti minut syrjään ja kysyi suoraan, että lyövätkö miehet naisia Suomessa. Entä millä miehet lyövät naisia? Olin hetken hiljaa. Hän tarkensi kysymystä edelleen, että lyövätkö miehet kepillä vai oksalla. Päässäni juoksi villi hevoslauma: mitä helvettiä sanoisin.

Sönkötin jotain siitä, että väkivalta on myös Suomessa sukupuolittunutta ja naisiin kohdistuva väkivalta yleistä. Se tapahtuu tyypillisesti kodin seinien sisäpuolella. Nainen jatkoi kertomalla, että hänen miehensä lyö kepillä ja oksalla.

Paimentolaisnainen halusi tietää, kuinka usein miehet lyövät naisia Suomessa.

* * *

Pidän hohtavina timantteina niin sanottuja tyhmiä kysymyksiä, jotka eivät ole koskaan tyhmiä.

Pysäytetään tuo puolen vuoden takainen tilanne hetkeksi. Kaksi ihmistä keskustelee. Jätetään heidät hetkeksi.

Olen aina pitänyt yhtenä kirjoittavan työn parhaista puolista sitä, että saan kysyä. Kysyminen paljastaa myös kysyjästään. Pidän hohtavina timantteina niin sanottuja tyhmiä kysymyksiä, jotka eivät ole koskaan tyhmiä. Ne ovat kysymyksiä, joihin pelkäämme kaikkien muiden tietävän (itsestään selvän) vastauksen. Niitä, joihin todellisuudessa vain harva osaa vastata.

Varsinkin sosiaalinen media tarjoaa tilan valetodellisuudelle, jossa ihmiset postaavat ja kommentoivat heppoisin perustein kaikenlaista. Mikäli Facebookiin on luottaminen, yllättävän monista suomalaisista on tullut lyhyessä ajassa turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten oikeuksien asiantuntijoita, ilmastonmuutoksen eksperttejä ja lisäksi poliittisia asiantuntijoita.

Miten sellaisessa maailmassa voi elää? Sellaisessa painavassa häpeässä, jossa ihminen istuu aivot ylikuumentuneina tietokoneen näytön edessä ja tuntee, että on aivan yksin, ei tiedä mitään eikä ainakaan kehtaa kysyä.

Mieluiten tietäisin ihan vähästä ja syvästi. Ja vierelläni oleva hengittävä ihminen tietäisi jostain toisesta asiasta syvästi. Ja me voisimme kysyä, kuunnella ja käydä dialogia.

Pelkään pahoin, että nykyinen kehitys ei vie tähän suuntaan.

* * *

Kysyin paimentolaisnaiselta, kuinka usein mies lyö häntä. Nainen kertoi, että yleensä aviomies lyö häntä viikoittain, toisinaan parin viikon välein.

Palataan takaisin tilanteeseen, jossa kaksi ihmistä keskustelee eteläisessä Keniassa. Tämä on mahdollisuus. Ongelmana on vain se, että toinen heistä ei ole oikea ihminen vastaamaan toisen esittämiin kysymyksiin.

En ole kokenut väkivaltaa parisuhteessa, ja tiedän siitä vain vähän.

Olisin voinut viitata EU-tutkimukseen, jonka mukaan noin 30 prosenttia 18–74 -vuotiaista suomalaisista naisista on joutunut nykyisen tai ex-kumppanin fyysisen tai seksuaalisen väkivallan kohteeksi. Keskustelu naisiin kohdistuvasta väkivallasta on lisääntynyt, mutta väkivalta on edelleen liian usein häpeällinen yksityisasia.

Meillä Suomessa vaikeneminen on kultaa.

Mutta tutkimukseen viittaaminen tuntui typerältä. Otin riskin. Kysyin paimentolaisnaiselta, kuinka usein mies lyö häntä. Nainen kertoi, että yleensä aviomies lyö häntä viikoittain, toisinaan parin viikon välein.

Toivoin, että en loukannut naista, ja päätin jatkaa. Kysyin häneltä, mitä mieltä hän on aviomiehen väkivaltaisuudesta, että onko lyöminen oikein. Nainen kertoi, että oli ajatellut pitkään sen olevan luonnollista, mutta nykyisin hän tiesi, että niin ei ole.

Nainen kertoi, että paimentolaismiehiä on valistettu siitä, että he eivät saa satuttaa vaimojaan, ja monet ovat siksi siirtyneet kepistä ohuempaan oksaan.

* * *

Nainen kertoi, että ottaa miehensä iskut vastaan, mutta opettaa tyttärilleen, että heitä ei saa koskaan lyödä.

Norjalaisen Skam-televisiosarjan erityisen tärkeässä kohtauksessa nuori homopoika ja muslimityttö keskustelevat. Tyttö on kyllästynyt siihen, että symboloi ihmisille sortoa, koska käyttää hijabia; hän on väsynyt rasistisiin ja tyhmiin kysymyksiin. Poika sanoo tytölle, että juuri ne ovat tärkeitä: Jos ihmiset lopettavat tyhmien kysymysten esittämisen, he alkavat keksiä itse vastauksia. Ja se on vaarallista.

Jos lakkaamme kysymästä – ja käymästä dialogia – meillä ei ole juuri mitään.

Paimentolaisnainen oli anarkisti. Hän kysyi ja halusi sanoa omat olosuhteensa ääneen. Hän kertoi, että ottaa miehensä iskut vastaan, mutta opettaa tyttärilleen, että heitä ei saa koskaan lyödä. Aivan kuten hänen oma äitinsä oli aikoinaan ympärileikannut paimentolaistyttöjä, mutta lopettanut niiden tekemisen, koska ymmärsi silpomisen seuraukset.

Pyysin naiselta anteeksi, jos olin kysynyt tyhmiä tai loukannut häntä. Nainen nauroi ja sanoi, että älä ajattele sellaisia, ei ole tyhmiä kysymyksiä. Ja sitä paitsi: hän kysyi ensin.