Vieraskolumni

Lyödyn on vaikeaa löytää ääntään

Jos virallinen Suomi kunnioittaisi omia vähemmistöjään kuten saamelaisia, se saattaisi nähdä paremmin kauempana elävien vähemmistöjen äänen kuulumisen arvon.
Teppo Eskelinen
12.9.2016

Tutkija päätyy näköjään lomallakin lukemaan tutkimuksia, jos kiinnostavia juttuja tulee vastaan. Niinpä tuli kesällä Lapissa sivistyttyä saamelaisten pakkoassimilaatiosta. Suosittelen perehtymään. Tuon historian rujous pääsee yllättämään, vaikka ei olisikaan hellinyt ruusuista kuvaa pohjoismaisen vähemmistöpolitiikan vaiheista.

Norjassa erityisesti koululaitos oli pitkälle 1900-luvulle assimilaatioon täysin tietoisesti mobilisoitu ase. Opettajien selvä tehtävä oli tuhota saamelaislasten äidinkieli ja identiteetti. Tätä pidettiin niin tärkeänä, että onnistuneille opettajille maksettiin bonuksia. Taustalla vaikutti kansallisvaltioaate, joka yhdisti modernisointiuskon ja kulttuurisen rikkauden jyräämisen monokulttuurisen valtion alta.

Norja ei tietenkään koskaan mieltänyt olevansa siirtomaavalta, päinvastoin. Virallisesti saamelaiset yritettiin vain auttaa mukaan moderniin maailmaan. Kyse oli kehityksestä.

* * *

Tutkimuksista välittyy lohduton kuva assimilaatiopolitiikan seurauksista: sukupolvien mittaiset koulutraumat, identiteettituskat ja kulttuurisen vähättelyn jäljet. Vastareaktion syntyminen kesti kuitenkin kauan. Paradoksaalisesti kulttuurinen tuho on niin raskasta, ettei se välttämättä kanavoidu vastarinnaksi. Jos asiat ovat liian kipeitä käsiteltäviksi ja elämää leimaa häpeä omasta kulttuuri-identiteetistä, reaktiona on usein vain yksityinen ahdistus.

Saamelaisten poliittinen liike toki syntyi myöhemmin. Avaintapahtumia olivat maaoikeuskiistat ja protestit Alta-Kautokeinon patohankkeen ympärillä. Kansalaistottelemattomuutta, äänekästä protestointia ja jopa nälkälakkoilua harjoittavat ihmiset loivat poliittisen liikkeen, josta syntyi kanava vääryyden kokemusten artikuloinnille.

Samantapaisia ilmiöitä nähdään aina silloin tällöin. Esimerkiksi viime vuosina Pohjois-Amerikassa kauan hiljaa kärsineet alkuperäiskansat ovat mobilisoituneet Idle No More -liikkeeseen. On merkillepantavaa, että alkuperäiskansan poliittisen liikkeen syntyminen aina yllättää valtaväestön.

Tarinan opetus: niin kauan kuin vähemmistöryhmä on "autettavan" asemassa ja enemmistö määrittelee tuon auttamisen ehdot, vähemmistön äänen artikuloiminen on vaikeaa ja enemmistön helppo se ohittaa. Tarinan toinen opetus: kulttuurinen sorto ei välttämättä herätä välittömästi näkyviä vastareaktioita, vaan voi patoutua pinnan alle hyvinkin kauan.

* * *

Ylhäältä päin organisoidulla kehityksellä on aina kaksoisluonne. "Kehitys" on paitsi pyrkimystä kohti parempaa elämää, myös potentiaalisesti tuhoa ja vähemmistöjen sortoa. Tuon tuhoisuuden tunnistaminen voi olla kehitysapparaatin komentokeskuksista käsin vaikeaa. Se vaatii kulttuurista sensitiivisyyttä, jatkuvaa dialogia ja myös vähemmistökulttuurien juridista suojaa.

Tällaisen herkkyyden, ruohonjuuritason dialogin ja vähemmistöjen valtaistamisen merkitys ymmärretään kehitysyhteistyöjärjestöjen keskuudessa varsin hyvin, eritoten kriittisen keskustelun perinteen ansiosta. Ei ole kuitenkaan itsestään selvää, että se ymmärretään loppuun asti "kovan" kehityspolitiikan parissa.

Tänä päivänä perinteinen kehityskäsitys tekee maailmalla paluuta. Käsitystä hallitsevat valtiovetoisuus, kansalliset visiot ja usko megainvestointeihin. Nopean talouskasvun ja heikkojen perusoikeuksien leimaamat developmentalistiset etelän valtiot ja entistä kaupallisempi kansainvälinen yhteistyö löytävät helposti yhteisen kielen tästä mallista. Kovaotteiset valtiokoneistot tähtäävät yhtenäisiin kehitysvisioihin, eivätkä ne katsele hyvällä vähemmistöjen poliittista ääntä artikuloimaan pyrkiviä liikkeitä.

Pelkona on, että nykypäivän etelän maissa toistetaan perinteisen modernisointipolitiikan virheitä. Yhtä lailla vakavaa on, jos paikallisilla vähemmistökansoilla ei ole ilmaisukanavia taloudellisesta tai kulttuurisesta marginalisoinnista johtuvalle tyytymättömyydelleen. Kehitysyhteistyöhön on rakennettu mekanismeja tällaisten ilmaisukanavien tukemiseksi, mutta näitä mekanismeja ei välttämättä osata puolustaa.

Kehityspolitiikan sivuvaikutusten tunnistaminen kannattaa toki aloittaa kotoa. Jos virallinen Suomi kunnioittaisi kunnolla omia vähemmistöjään, se saattaisi myös nähdä paremmin kauempana elävien vähemmistöjen äänen kuulumisen arvon.

Kepan verkkokolumneissa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.