Vieraskolumni

Luovu, älä luovuta

Mitä rikkaampi ihminen, sitä enemmän on luovuttavaa.
Emilia Kukkala
16.11.2015

Tämä on näillä näkymin viimeinen kolumnini Kepaan, sillä hallitus on supistanut järjestön rahoitusta. Paljon olen saanut sanoa, paljon jäi vielä sanomatta. Kiitän saamastani ilmaisunvapaudesta. Viimeisen mahdollisuuteni siihen tällä alustalla käytän perustellakseni, miksi on tärkeää oppia luopumaan.

Älkää käsittäkö väärin. En aio parjata yhtäkään ihmistä siitä, ettei tämä ole valmis luopumaan saavutetuista eduistaan (vieläpä jonkun sellaisen, jolla etuja on ennestään liikaakin). Hulluhan niin tekisi.

Tuhoisista olettamuksista luopuminen sen sijaan on vapauttavaa. Se on itse asiassa elinehto – kirjaimellisestikin, sikäli kun ihmiseläintä kiinnostaa jatkaa elämäänsä tällä planeetalla.

Yksi tuhoisimpia olettamuksia on se, että talouskasvu (sellaisena kuin sen ymmärrämme) on välttämätöntä. Talouskasvun mantraa ei kyseenalaista kukaan, erimielisiä ollaan korkeintaan keinoista ja vaurauden jakamisesta.

Ympäristöstä ja taloudesta ei koskaan, tosissaan, vakavasti puhuta samoissa pöydissä. Tai ehkä puhutaankin, mutta ainakaan se ei näy missään. Tämä on yksi aikamme mielipuolisimpia ja katastrofaalisimpia paradokseja. Koko yhteiskuntamme on rakentunut halvoille fossiilisille polttoaineille. Ne juhlat alkavat olla ohi.

* * *

Sen lisäksi tiedämme (toinen asia taas on, tunnustammeko), että jatkuva talouskasvu on mahdottomuus, niin houkuttava kuin ajatus ehkä onkin. Aineettoman kasvun mahdollisuutta ovat tutkineet monet, muiden muassa osallisuustaloustieteilijä Robin Hahnel, mutta lopputulos on tavannut olla, että ei ole aineetonta kasvua ilman aineellista.

Ei ole esimerkiksi nettiä ilman materiaa. Ei ole minkäänlaisia tietoverkkoja ilman valtavaa määrää "hardwarea", energiaa ja sen tuotantolaitoksia, kaapeleita merien pohjissa, kaivoksista louhittuja metalleja jatkuvasti "päivittyvän" tietotekniikan komponenteissa ja niin edelleen. Ja tämä on vain yksi esimerkki. Se siitä ekologisesta paperittomasta digivallankumouksesta. (Digitaalinen on muuten helmitaulukin, jos tarkkoja ollaan, eli ehkä olisi parempi puhua yksinkertaisesti "aineettomasta", kun tarkoitetaan jotain, mitä emme voi käsin koskettaa.)

Kuitenkin "kaikki" rakastavat talouskasvua, koska se tuo "elintasoa". Tosin jo Lauri Viita kyseli klassikkoromaanissaan Moreenissa, millainen oikein onkaan tämä taso, ja mitä mahtaa sen nousu aivan konkreettisesti tarkoittaa. Sikäli, kun ihmisen perustarpeet on tyydytetty ja vähän päällekin, onko elintason "kohoaminen" yhtä kuin parempi elämä? (Kysymys on retorinen lopun kysymysmerkistä huolimatta.) Näinä päivinä yhä ajankohtaisemmaksi käy kysymys, kenen elintasosta puhutaan. Kenen elintaso nousee? Miten sitä mitataan?

Ei ainakaan kännyköissä.

* * *

Tosiasia on, että ainakin me globaalisti katsoen rikkaat, jos lokaalisti katsoen köyhätkin, joudumme luopumaan. Ehkä kahvista, ehkä suklaasta, ehkä lihansyönnistä, ehkä unelmasta maapallosta 24/7 auki olevana ostos- ja palvelukeskuksena, ehkä uusimmista hilavitkuttimista, ehkä lentomatkailusta, ehkä halvoista kausittain vaihtuvista muotivaatteista, ehkä monista tavoistamme, ehkä perinteistämme, ehkä jostain muusta, mutta aivan varmasti jostain. Mitä rikkaampi ihminen, sitä enemmän luovuttavaa.

Luopuminen ei kuitenkaan tapahdu niin, että meitä paremmin toimeentulevat osoittavat meitä sormella ja syyttävät muutosvastarinnasta. Aivan yhtä vähän meillä on oikeutta syyttää meitä huonommin toimeentulevia siitä, että he haluavat samoja asioita kuin meillä jo on.

Mitä sitten on tehtävä?

Enimmäkseen Jyri Jaakkolan kirjoittamassa kirjassa Pieniä vallankumouksia, joka julkaistiin taannoin postuumisti, kirjoitti väsymätön solidaarisuustaistelija asiasta, jonka kovin moni maailmanparannusintoinen "länkkäri" mieluiten unohtaisi. (Siitä, mikä tämä länsimaalainen on olevinaan, kannattaa puolestaan lukea Karim Maïchen uunituore teos Mitäs me länsimaalaiset!...) Nimittäin siitä, että parhaiten autamme "muita siellä jossain" luopumalla jostain täällä, muuttamalla itseämme ja olosuhteitamme täällä. Olemalla käyttämättä hyväksi, lopettamaan siivellä elämisen. Hyväksikäytöstä ikävä kyllä päättävät lähinnä valtiot ja korporaatiot kauppapolitiikassaan. Siihen voimme vaikuttaa naurettavan vähän, mutta siihen paljonkin, mitä vaihtoehtoja meillä on.

Tämä on ensisijaisesti kysymys hyvästä elämästä.

* * *

Meille tolkutetaan lapsesta saakka, ettei mukamas ”ole parempaakaan järjestelmää". Tämä on ehkä kaikkein vaarallisin uskomus ja olettamus. Ettei ole vaihtoehtoja. Että tässä ovat raamit, elä niissä miten parhaiten taidat. (Se siitä laatikon ulkopuolelta ajattelusta.)

Leif Sundström kirjoittaa kirjassaan Fasismi vapaasti lainaten, että utopian loppu on totalitarismin alku. Jos meidän kannattaakin olla valmiita luopumaan jostain asioista saadaksemme jotain muuta tilalle, kyky kuvitella parempaa maailmaa ja pyrkiä siihen on viimeisiä asioita, joista kannattaa luopua. Utopioista haastellessa vain on parasta muistaa, että ne on tehtävä tässä ja nyt, itse ja yhdessä, ei joskus tulevaisuudessa jossain muualla jonkun muun toimesta. Ihmisen elämä on sellaiseen aivan liian lyhyt. Maailmanvallankumousta odotellessa käy aika pitkäksi.

Silti, kriisistä kriisiin kulkevaan kapitalismiin uskovat tuskin enää edes kapitalistit. He yrittävät pumpata resursseista — maaperästä, vesistöistä, metsistä, ilmasta, eläimistä, ihmiseläimistä ja kaikesta ihmisten toiminnasta, tarmosta ja luovuudesta — viimeisetkin hillot taskuihinsa (tapahtuu parhaillaan) ja jättää kaiken sitten raiskiolle (tapahtuu lähitulevaisuudessa). Aiommeko vielä silloin sanoa samaa? Uskommeko täydellisesti toteutuneen dystopian olevan yhä paras mahdollinen vaihtoehto, vai olisiko meillä kenties jotain varalle?

Sitä jotain on parempi alkaa puuhata – ja pian.

Kirjoittaja on toimittaja ja kolumnisti. Kepan verkkokolumneissa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.