Vieraskolumni

Luovasti nettiin Nicaraguassa

Jukka Aronen
15.6.2000

Kaikkihan me tiedämme, mikä internet on. Ainakin minä ajattelin niin. Sitten muutin Nicaraguaan ja huomasin olleeni väärässä.

Vuoden 1998 marraskuussa hirmumyrsky Mitchin sateet aiheuttivat suurta tuhoa maassa. Matkasin avustusryhmän kanssa pohjoiseen, lähelle Hondurasin rajaa. Matkalla näin kuorma-auton lavalta, että kaikki puhelinpylväät olivat kaatuneet, sillat sortuneet ja vesiputket katkenneet. "Nämä ihmiset ovat eläneet jo viikon täydellisessä eristyksessä muusta maailmasta", ajattelin.

Heti sen jälkeen kun riisi- ja papulastia kuljettaneen automme moottori oli yskähdellen pysähtynyt pienen Cinco Pinosin kylän keskusaukiolle, minulle jo osattiin päivitellä muualla maassa tapahtuneita mittavia tuhoja. Hämmästellen kyselin isänniltäni, kuinka tieto oli saattanut kulkeutunut alueelle, joka on tulvien takia täysin eristyksissä ja muutenkin radio- ja tv-lähetysten ulottumattomissa. Minulle vastattiin: "Meillä on internet!"

Pian selvisi, että Cinco Pinos kuuluu yhdysvaltalaisen South Bellin rakentaman matkapuhelinverkon alueelle. Yksi kylän herrasmiehistä oli ostanut kännykän, jolla teki sitten bisnestä myymällä kallista puheaikaa muille. Tätä kännykkäyhteyttä oli alusta alkaen kutsuttu internetiksi.

Tietämättömyyttä selittää tietenkin se, että internet on yhä hyvin harvojen käsissä. Koko maailman väestöstä nettiä on YK:n tilastojen mukaan käyttänyt vain noin 2,4 prosenttia. Nicaraguassa vastaava luku lienee reilusti alle yhden prosentin.

Netti paperilla

Kuinka sitten netin käyttöä voitaisiin laajentaa alueille, joissa ei ole riittävää koulutusta eikä infrastruktuuria? Onko se mahdotonta?

Asuin Nicaraguan pääkaupungissa Managuassa keskimääräistä paremmalla asuinalueella. Tien toisella puolella, Pyhän Jeesuslapsen apteekin naapurissa, oli yksi maan harvoista internetpalvelujen tarjoajista. Hankin sieltä oman yhteyden, ja tutustuin samalla johtajaan Ignacioon.

Ignacio päivitteli aina yhteyksien kalleutta. Hän joutui vuokraamaan yhteydet suurelta yhdysvaltalaiselta firmalta, joka on vallannut karhunosan Nicaraguan nettiyhteyksistä. Oli turhauttavaa pyytää 150 markan kuukausimaksua maassa, jossa suurin osa työssäkäyvästä väestä joutuu tulemaan toimeen noin 500 markalla kuussa. Siksi suuri osa Ignacion asiakkaista oli kansalaisjärjestöjä. Useimmiten laskun maksoivat kansainväliset kehitysyhteistyöjärjestöt.

Ignacion haaveena oli levittää netti köyhimmille alueille, etenkin maan itäosaan, jossa ei ole edes kunnollisia puhelinyhteyksiä. Siellä missä infrastruktuuri on heikkoa, täytyy käyttää luovaa toimintaa. Ignacio oli yhteydessä köyhän alueen kansalaisjärjestöihin. Hän keräsi niistä tietoa nettisivuilleen. Myöhemmin järjestöt lähettivät kirjeitse listan sellaisesta informaatiosta, joka palvelisi heitä. Ignacio kaivoi tiedon internetistä, printtasi sen ja lähetti järjestöille. Näin netti ulottui alueelle, jossa ei ole edes puhelinyhteyksiä.

Sähköpostia lentokoneella

Itsekin päädyin lopulta käyttämään samaa taktiikkaa vaimoni Lauran kanssa. Hän oli töissä samalla työnantajalla, mutta eri kaupungissa, kaukana pohjoisessa. Posti kulki syrjäiseen pikkukaupunkiin hyvin hitaasti, eivätkä heikot puhelinyhteydet sallineet netin käyttöä. Laura olisi kuitenkin halunnut pitää yhteyttä Suomessa asuviin ystäviinsä sähköpostitse.

Päädyimme seuraavaan ratkaisuun: Laura kirjoitti kannettavalla tietokoneellaan ystävilleen tarkoitetut viestit sähköpostiohjelmaan ja kopioi ne sieltä levykkeelle. Sitten hän vei levykkeen lähellä olevalle lentokentälle, josta kaksimoottorinen Cessna poimi rahdin ja matkustajat kerran päivässä. Minä hain vuorostani pääkaupungissa levykkeen lentokentän rahdista ja pulitin asiaankuuluvan 10 markan maksun. Kotona kopioin viestit postiohjelmaan ja lähetin ne Suomeen. Vastaukset saatiin sitten aikanaan samaa reittiä pohjoiseen Lauralle. Näin saimme netin sinne, missä ei ole kunnon yhteyksiä.

Luovuudessa on voimaa, internetiäkin käytettäessä. Ignacio suunnittelee seuraavaksi köyhän alueen järjestöihmisille säännöllisiä sponsoroituja bussimatkoja pääkaupunkiin tietokoneen ääreen. Laura ei joudu enää pohtimaan moisia, koska hän on jo Suomessa, jossa istuu kiinteän yhteyden ääressä kahdeksan tuntia päivässä.

Itse kannan vielä yhtä muistoa Nicaraguan ajoilta: kutsun kännyköitä leikkisästi internetiksi. Kukaan ei tunnu ymmärtävän vitsiä.

Jukka Aronen