Vieraskolumni

Luokkayhteiskunnan paha paluu

Miten oikeastaan pitäisi suhtautua kaikkialta maailmasta tulviviin tietoihin uudesta superrikkaiden kastin synnystä ja jyrkästä tulo- ja luokkaerojen kasvusta?
Markku Kuisma
19.12.2011

Eikö kehitys ole pelkästään hyödyksi kaikille, jos muutamien rikastuminen merkitsee samalla suurten joukkojen vaurastumista ja köyhyyden vähenemistä?

Näinhän on käynyt esimerkiksi Kiinassa. Yritteliäisyyden ja globalisaation kehräämä vauraus on siellä väkevä todistus kapitalismin uskomattomasta luomisvoimasta. Se on nostanut ryysyistä suuriin rikkauksiin miljoonia kiinalaisia. Uuden miljardöörikastin alapuolelle on muodostunut laaja hyvin toimeentulevien keskiluokka, joka kulutustottumuksissaan vetää vertoja länsimaisille luokkatovereilleen.

Sama tarina hiukan eri muodoin on nähty muualla Aasiassa ja naapurissamme Venäjällä. "Rosvokapitalistiseksi" kutsuttu siirtymä kommunistisesta komentotaloudesta loi Venäjällä joukon oligarkkeja, jotka ostelevat brittiläisiä jalkapalloseuroja huvikseen ja harrastuksekseen.

Järjestelmämuutos on johtanut Venäjälläkin ostovoimaisen keskiluokan nousuun, minkä seuraukset näkyvät myönteisinä myös Suomessa.

Itse asiassa Venäjästä voi vielä tulla suomalaisille samanlainen El Dorado kuin se oli 1800-luvun Suomen liikemiehille, jotka hankkivat siellä omaisuuksia, ja upseereille, joille avautui keisarillisen suurvalta-armeijan palveluksessa huikaisevia uranäkymiä. Itäsuomalaiselle rahvaalle Pietari oli houkuttelevampi kuin Amerikka.

***

Kehityskulku kaikkiaan kulkee samoja polkuja kuin nykyaikaisen teollisuuskapitalismin läpimurto teki edistyneimmissä osissa maailmaa 1800-luvulla. Amerikkalaiset eivät turhaan kutsuneet öljyimperiumin pystyttänyttä John Rockefelleriä, rautatiepohatta Cornelius Vanderbildtia ja terästrustin luonutta J. P. Morgania "rosvoparoneiksi", niin satumaisia omaisuuksia nämä suurliikemiehet loivat niin epäilyttävin keinoin.

Kyynikot – tai realistit – väittävätkin, että ainoa tahraton tai laillinen tapa tulla rikkaaksi on periä omaisuus, mutta se tunnetusti onnistuu vain oikeaan perheeseen syntyneelle ja silloin siis ilman omia ansioita.

Suomessa vastaava industrialismin läpimurto 1800–1900-luvun taitteessa kohotti esiin uuden yrittäjä- ja liikemieskerrostuman, Serlachiuksen, Ahlströmin ja Rosenlewin teollisuusdynastiat sekä monet muut. Globalisaation silloinen vaihe nosti Suomen teolliselle kehitysuralle aivan niin kuin nyt Kiinan ja monet muut.

Ja aivan kuten Englannissa, Yhdysvalloissa ja Saksassa tai Ruotsissa, uuden yrittäjä- ja industrialistiluokan johtama taloudellinen toimeliaisuus synnytti kasvua ja vaurautta, joka asteittain levisi laajalti yhteiskuntaan ja loi suurille kansanjoukoille tilaisuuksia kivuta ylös kurjuudesta sosiaalisen nousun tielle.

***

Tällainen kapitalismin luomisvoiman ylistys herättää epäilemättä vastaväitteitä. Entä ne 700 miljoonaa rutiköyhää ja riistettyä kiinalaista, joille ei näy toivoa keskiluokkaisesta hyvinvoinnista? Entä Afrikka? Entä maailman rikkaimman maan Yhdysvaltain kymmenet miljoonat köyhät, entä omat syrjäytettymme?

Kolkko mutta silti kohtuullisen pätevä vastaus kuuluu: maailma ei ole koskaan valmis, köyhät meillä ovat aina keskuudessamme, mutta silti se sama vapaan yritteliäisyyden, uuteen tarttumisen ja kasvun dynamiikka, joka nosti aikanaan amerikkalaiset, länsieurooppalaiset, suomalaiset ja nyt jo pari sataa miljoonaa kiinalaista keskiluokkaiseen hyvinvointiin, vetää mukanaan myös loput kiinalaiset ja koko Afrikankin nousuun.

Tämä on globalisaation suuri siunaus — samalla kun sen kauhistuttava nurja puoli on, että luonto tuskin kestää huimaa talouskasvua, joka tekee pian koko maailmasta asfaltoituja, ruuhkien täyttämiä moottoriteitä ja kauppakeskusten pysäköintipaikkoja.

***

Vakava kysymys on myös, kestääkö yhteiskuntamoraali ja kestävätkö yhteiskunnat särkymättä uudenlaisen superrikkaiden kastin, jota vapautetun kilpailukapitalismin maailmanlaajuinen voittokulku tuntuu nostattavan kaikkialle.

Jopa Britanniassa, jossa on totuttu isoihin tulo-, luokka- ja säätyeroihin — toisin kuin 1900-luvun jälkipuolen Pohjoismaissa — ollaan tästä huolissaan. Muutaman vuoden takaisten tietojen mukaan rikkain 10 prosenttia väestöstä omistaa siellä jo yli puolet kansakunnan vauraudesta ja rikkain sadasosa yksin 21 prosenttia. Tietoja Lontoon ja Wall Streetin "lihavien kissojen" uskomattomista tuloista on tässä turha toistaa.

Tuoreimmat tiedot vahvistavat, että erot kasvavat edelleen. Kuilu yhden sadasosan muodostavien superrikkaiden ja muun yhteiskunnan, sen lopun 99 prosentin, välillä on laajentunut. Itse asiassa nyt on ryhdytty puhumaan jo 99,99 prosentin ja 0,1 prosentin välisistä eroista: tuo pieni tuhannesosa on levittänyt miljardeillaan hajurakoa tavallisiin miljonääreihin.

Näin suuret tuloerot huolestuttavat monia superrikkaitakin. Ehkä tunnetuin heistä on amerikkalainen suursijoittaja Warren Buffett, joka on arvostellut amerikkalaista verotusta siitä, että se sallii hänen — siis yhden maailman rikkaimmista — maksaa vähemmän veroja kuin hänen sihteerinsä.

***

Kuilua syventää edelleen rikkaiden ja rikkauksien olematon verotus, johon kilpailu pääomista ja työpaikoista on johtanut läntisessä maailmassakin, hiukan jo myös Pohjoismaissa.

Poliittista päätöksentekoa tuntuu Yhdysvalloissa ja vähän kaikkiallakin yhä enemmän ohjaavan finanssioligarkkien ja suuren rahan mielistely. Tätä perusteellaan usein sillä, että valtion ei pidä verotuksella tai muilla ikävillä väliintuloilla haitata työpaikkojen luomista ja taloudellista edistystä.

Perustelut ovat vääriä, usein valheellisia ja varsin usein kyynistä poliittista korruptiota edustavia. Todellisuudessa tästä suurrikkaiden pienryhmästä ei löydy kovin montaa uutta luovaa yrittäjää, mutta silti politiikkaa muokkautuu heidän mahtinsa painosta käsittämättömän suppean ja yhtä käsittämättömän vauraan rahaeliitin etujen vaalimiseksi.

Siksi esimerkiksi veroparatiiseille ja maailman muille mätäpesäkkeille ei tehdä mitään, kaikki kun eivät halua maksaa edes keveneviä verojaan.

Suurpääomien verovapaus, veronkierto tai muita oleellisesti alempi verotus uhkaavat epäoikeudenmukaisuudessaan murentaa keskiluokkaista työmoraalia. Näin rapautetaan aiemmin vakaiksi kuviteltujen yhteiskuntia koossapitäviä rakenteita. Voi vain kuvitella mitä siitä seuraa.

Selvimmän johtopäätöksen kapitalismin liiallisen vapauden vaaroista on muotoillut jo J. K. Galbraith kirjansa "Valta ja raha" (1974) esipuheessa: "jos taloudelliset voimat saavat toimia omin ehdoin, tulos ei ole paras mahdollinen kuin mahdollisesti valtaa käyttävien kannalta".

Asian voi ilmaista myös toisin: liian vapaaksi vapautettu kapitalismi kaivaa taas kerran hautaa itselleen, eikä se ole koskaan tiennyt hyvää tavalliselle ihmiselle.

Kirjoittaja on Pohjoismaiden historian professori Helsingin yliopistossa. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.