Vieraskolumni

Liikkumisen vapaudesta

Puhumme usein siitä, miten arvokasta on nähdä toisenlaista maailmaa. Eikö maailman näkeminen olisi avartavaa ja hyödyllistä myös Lähi-idän tai Afrikan ihmisille?
Anni Sinnemäki
30.1.2007

Anni SinnemäkiMatkustin kerran Moskovan-junassa Tveriin tapaamaan veljeäni ja tämän ystävää. Vähän ennen Vainikkalaa venäläinen rajavartija astui sisään vaunuosastooni ja kysyi matkustusasiakirjoja. Ojensin passini. Osoittautui, että passissani ei ollut viisumia.

Niihin aikoihin minulla oli kaksi passia, ja olin napannut mukaani sen, jossa Venäjän-viisumini ei sattunutkaan olemaan. Minut komennettiin junasta ulos, Vainikkalan asemalta otin taksin Lappeenrantaan ja menin hotelliin yöksi.

Olen kuitenkin käsittääkseni ainoa, jolle koskaan käy tuolla tavalla. Meille maailma on avoin - emme voi kuvitellakaan sellaista maailmankolkkaa, johon meillä ei olisi pääsyä, tai montakaan sellaista valtiota, johon meille ei myönnettäisi viisumia.

***

Kaikille maailma ei suinkaan näyttäydy vapaana kulkea. Eräs ystäväni osallistui Euroopan komission Välimeren alueen nuorisolle tarkoitetun ohjelman tapaamiseen Berliinissä. Tapaamiseen eivät koskaan päässeet monet afrikkalaisista osallistujista, koska heille ei ollut myönnetty viisumeita Euroopan unionin alueelle.

Juttelin Ghanassa pari vuotta sitten ugandalaisen nuoren kansanedustajan, Lontoossa asuvan somalimaalaisen tytön ja Pariisissa asuvan senegalilaisen nuoren naisen kanssa. Kaikki kertoivat viisumivaikeuksista, siitä kuinka pitkään viisumeita piti jonottaa, miten kielteisiä päätöksiä ei perustella ja miten mahdollisuudesta matkustaa ei koskaan voinut olla varma.

Nämä nuoret ihmiset ovat tietenkin afrikkalaista keskiluokkaa ja monella tapaa etuoikeutettuja omassa maanosassaan. Suuri osa afrikkalaisista ei matkusta mihinkään, koska heillä ei ole rahaa eivätkä tietkään ole kunnossa; ei ole polkupyöriä, ja jos jonnekin mennään, niin raskaiden kantamusten kanssa lauantaina torille.

On kuitenkin tärkeä kysymys, kenen liikkumista rajoitetaan. Se, että afrikkalaisia nuoria kutsutaan kansainväliseen kokoukseen, voi tuoda jonkun mieleen kylmän sodan ajan. Sen, kuinka unkarilaisia tai itäsaksalaisia yritettiin saada vieraiksi länteen erilaisille festivaaleille ja seminaareihin. Silloin matkustusoikeutta olivat kuitenkin epäämässä totalitarististen maiden viranomaiset, nyt kyseessä ovat sen unionin omat konsulaatit, jotka ovat kokouskutsut lähettäneet.

***

Me puhumme usein siitä, miten arvokasta on nähdä toisenlaista maailmaa, meidän arjestamme poikkeavaa arkea, makuja tuoksuja ja ihmisiä, jotka puhuvat eri tavalla ja käyttävät toisenlaisia argumentteja kuin aiemmin tuntemamme ihmiset.

Eikö maailman näkeminen siis olisi avartavaa ja hyödyllistä myös Lähi-idän tai Afrikan ihmisille?

Ennen ensimmäistä maailmansotaa rajojen ylittämiseen ei tyypillisesti tarvittu passia vaan liikkuminen oli melko vapaata. Sota toi passit, eikä sodan päättyminen vienyt niitä pois. Vuosina syyskuun yhdennentoista jälkeen käytännöt Länsi-Euroopassa ja erityisesti Yhdysvalloissa ovat entisestään tiukentuneet. Itä-Euroopan vapautuminen näyttää tästä näkökulmasta poikkeukselta tiukkenevien liikkumisen rajoitusten vuosisadassa.

Nyt meistä tuntuu, että on normaalia ja oikein, että unkarilaiset voivat matkustaa Suomeen ilman viisumia, ihan noin vain. Onko joskus niin, että senegalilaiset naiset voisivat ilman nöyryytystä ja erityistä taistelua päästä tapaamaan hyvää ystävätärtään Pariisiin?

***

Isä lähetti oikean passini Helsingistä Lappeenrantaan konduktöörin mukana ja minä pääsin jatkamaan matkaani Tveriin. Viisumin kanssa rajanylitys onnistui. Ne, jotka hukkuvat Atlantilla pyrkiessään Kanariansaarten kautta Eurooppaan, eivät saa uutta yritystä.

Kirjoittaja on kansanedustaja (vihr). Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.