Vieraskolumni

Lain ja järjestyksen puolesta

Monituhatvuotinen modernin valtion synty on ollut kamppailua tribalismia ja mahtisukuja vastaan yllättävinkin keinoin.
Markku Kuisma
5.3.2012

Lain ja järjestyksen vaatimus edusti niin sanotuissa edistyksellisissä piireissä ainakin vielä muutama vuosikymmen sitten patavanhoillista taantumusta. Kovin paljon enempää ei voisi olla väärässä: ilman lakia ja järjestystä ei ole kestävää kehitystä eikä edes toivoa sellaisesta.

Ilman riittävän vahvaa valtiota ei ole puolestaan järjestystä, ja jos vahva valtio ei ole lakien sitoma ja poliittisesti vastuunalainen, pelkkä järjestys voi helposti muuttua alistamiseksi ja hirmuvallaksi.

Tasapainoinen yhteiskunnallinen kehitys tarvitsee toisin sanoen kolmen keskeisen komponentin samanaikaista vaikutusta.

Tarvitaan sopivan vahvaa valtiota, lainalaisuutta ja keskitettyä valtaa valvovia yhteiskunnallisia vastavoimia. Nämä ehdot täyttyvät demokratiassa; itse asiassa demokratia ei pitemmän päälle kestä ilman niitä, eikä aitoon demokraattiseen kehitykseen päästä ennen kuin nämä kolme keskeistä komponenttia on onnistuttu luomaan.

Kolmen tukipilarin yhtäaikaisuuteen taas ei päästä ilman perhe-, suku- ja klaanivallan poisjuurimista.

Ei tarvitse tämän tajutakseen katsoa kuin Afganistaniin tai Libyaan tai arabikevään maihin ennen kevättä ja kohta uudestaan syksyn saapuessa. Vapaat vaalit tai muut hyvää tarkoittavat demokraattiset uudistukset jäävät tuloksettomiksi niin kauan kuin heimojen ja sukujen varaan syntyneet rakenteet vallitsevat.

***

Tribalismin, sukuvallan ja perheen vaarat valtion kannalta tajuttiin jo vuosituhansia sitten.

Maailmanhistorian ensimmäisen modernin keskitetyn valtion luojat tuhansien vuosien takaisessa Kiinassa käyttivät sukusiteistään irrotettuja, perhemuodostukseen kykenemättömiä eunukkeja uskottuinaan ja korkeina virkamiehinä. Näillä ei ollut edistettävään oman perheen tai klaanin etuja, eikä edes mahdollisuutta omaan dynastiaan, joka kiehtoi muitakin mahtisukuja kuin vallassa ollutta hallitsijaperhettä.

Ensimmäisten muslimivaltakuntien mamelukit ja ottomaani-imperiumin janitsaarit täyttivät samantapaista tarkoitusta. Suhteessa valtaväestöön nämä alkuperäiseltä uskonnoltaan ja etnisestikin erilaiset orjasoturit eivät tunteneet muuta perhettä tai klaania kuin oman ryhmänsä eikä muuta turvaa kuin hallitsijansa.

Orjasoturien lojaalisuus turvattiin kovalla kepillä ja muhkeilla porkkanoilla. Pakoa suvun turvaan ei ollut, pakkoveroina tai sotasaaliina vanhemmiltaan jo lapsuudessa riistetyillä mamelukeilla ja janitsaareilla yhteydet perheisiin ja kotimaahan oli tehokkaasti katkaistu. Maukas porkkana oli mahdollisuus komeaan uraan ja aineelliseen loistoon hallitsijan palveluksessa — mutta ilman omaa perhettä ja sukua.

***

Euroopassa keskiajan katolinen kirkko levittäytyi maanosan mahtavimmaksi ja moni- sekä ylikansalliseksi valtaorganisaatioksi hiukan samalla konseptilla kuin muinaiset kiinalaiset ja ottomaanit. Papeille määrätty selibaatti oli ainakin yhtä nerokas ja onnistunut keino kuin Turkin orjasotilaat ja Kiinan eunukit: ilman tarvetta ja vapautta turvata oman perheen tulevaisuutta papit keskittyivät kirkkonsa etujen vaalimiseen. Kirkon intressi oli perintöjen toivossa myös korostaa yksilön ja naisen yksityistä lakimääräistä omistusoikeutta yli suvun, millä oli kauaskantoinen vaikutus yhteiskunnan kehitykseen ja sukuvallan murenemiseen.

Vahva valtio on siunauksellinen demokratian ja kehityksen kannalta, mutta sen synty on kaikkea muuta kuin kaunis. Moderni valtio on syntynyt sodista ja kehkeytynyt vuosituhansien taistelussa perheen, suvun ja heimojen vaikutusta vastaan.

Tämmöisessä toteamuksessa valtion verenhuuruisesta alkuperästä ei ole sinänsä mitään uutta, ei myöskään perhejohtoisten valtaverkostojen ja klaanien keskeisen roolin korostuksessa.

***

Afganistanin ikuinen kriisi ja kehitysmaiden yhtä ikuisilta tuntuva noidankehä, Afrikan ja arabimaiden sukutyranniat, Kiinan valtiodiktatuuri, Kreikka ja jopa Yhdysvaltain nykykriisi hahmottuvat näin katsottuna uudesta kulmasta, jotenkin helpommin tajuttavina. Samalla ymmärtää kuinka laajoista kaarista on kyse. Tuhannet vuodet ovat toki luonnonhistoriassa silmänräpäys, mutta ihmiselämän kannalta pitkä aika.

Maailman ensimmäisen modernin keskitetyn valtion luonut Kiina kärsii ja hyötyy yhä samasta liian vahvan valtion ja poliittisesti heikon yhteiskunnan syndroomasta kuin yli 2000 vuotta sitten. Keisaridynastiain sijasta keskitettyä koneistoa pyörittää nyt vain kommunistiseksi puolueeksi nimetty valtaeliitti, joka ei ole sen enempää lainalainen tai tilivelvollinen yhteiskunnalle kuin keisaritkaan olivat.

Satoja ja tuhansia vuosia kypsyneitä syvärakenteita ei uudisteta vuodessa tai vuosikymmenessä, ei edes hyvää tarkoittavilla mutta tuoduilla demokraattisilla instituutioilla. Väärällä kasvualustalla niistä vain kasvaa mahtisukujen ja klaanien valtataistelun uusia areenoita ja maallisen hyvän jakelukanavia.

Ihmisluontoon ei alkuperäisesti kuulu niinkään ahneus — vaikka pankkiiri Björn Wahlroos niin uskoo — mutta siihen kuuluu oman perheen turvaaminen ja tähän liittyen oman suvun suosiminen. Tämä luonnollinen nepotismi ja sen alaltaan laajentunut muoto tribalismi näkyvät vahvasti tämän päivän maailmassakin — katu- ja moottoripyöräjengeistä finanssimaailman ja poliittisen vallan huipuille.

***

Monituhatvuotinen modernin valtion synty on ollut oleelliselta kulmaltaan kamppailua juuri tribalismia ja mahtisukuja vastaan, ja eri yhteyksissä siis yllättävinkin keinoin: eunukkeja sulttaanien korkeina luottovirkamiehinä, kristityistä poikaorjista kasvatettuja ottomaanien valiokaarteja ja katolisen kirkon papiston selibaattia yhdistää yhteinen tarve luoda sukunsa ja perheensä sijasta keskitetylle valtahierarkialle lojaaleja hallinnan kaadereita.

Muutamissa Euroopan maissa mainitun kolmen peruspilarin — vahvan valtion, lainalaisuuden ja poliittisen vastuunalaisuuden — kehkeytyminen yhtäaikaiseksi vaikuttavaksi kokonaisuudeksi sattui tapahtumaan viimeisen muutaman sadan vuoden aikana. Ilmaisu "sattui tapahtumaan" on osuva sikäli, että poliittisen kehityksen palaset osuivat kohdalleen osin sattumalta, vuosisatoja kestäneen ja usein hyvin epäjohdonmukaisen tapahtumaketjun tuloksena.

Englanti ja Pohjoismaat ovat olleet tämmöisen kehityksen kärjessä 1600—1700-luvulta. Moderni demokratia saattoi siksi onnistuneesti murtautua läpi näissä maissa. Ehkei ole siksi ihan sattumaa, että Englanti, Länsi-Eurooppa ja Euroopan jatkeena brittivetoisesti syntynyt Yhdysvallat ovat olleet myös viimeiset pari kolme vuosisataa maailmantalouden kärjessä.

Samalla näiden maiden menestys taloudessa ja sodassa on myötävaikuttanut demokratian nousuun nykymaailman yhteiseksi ihanteeksi, jonkinlaiseksi hyvän yhteiskunnan ja tasapainoisen poliittisen järjestyksen oletusarvoksi. Ei taida tänään löytyä sellaista hirmuvaltaa, joka ei perustelisi toimiaan demokratiaan vetoamalla.

***

Demokratia ei ole silti itsestäänselvyys. Kun tiedetään, että demokratian läpimurto on ollut pikemmin sattumien tuhatvuotisen ketjun tuottamana poikkeama kuin johdonmukainen loppumaali, voi kuvitella, että kansanvaltaisen järjestyksen voitto klaanien, mafioiden, fundamentalistien ja kaikenkarvaisten rosvoparonien hallitsemissa maissa ja maailmassa ei ole nytkään pelkkä tykkäämisen asia.

Kaiken lisäksi myös kapitalismi näyttää voivan nyt erinomaisen hyvin esimerkiksi autoritaarisessa Kiinassa — siis vailla välttämättömäksi kumppaneikseen kuviteltua demokratiaa ja oikeusvaltiota. Se ei välttämättä ole hyvä uutinen, vaikka taloudellinen kehitys onkin jo ehtinyt nostaa kai satoja miljoonia kiinalaisia lohduttomasta köyhyydestä aineellisesti parempiin oloihin.

On silti parempi, että demokratia on edelleen valovoimainen ihanne, johon vedotaan, kuin että se olisi puheissakin pelkkä pilkan kohde. Sitä paitsi, kaikkien yhteiskuntien ei tarvitse kokea samoja kehitysvaiheita vaeltavista laumoista, sukuryhmistä ja heimoista moderniin valtioon ja demokraattiseen poliittiseen järjestykseen. Ihmisyhteisöt ottavat myös oppia, jäljittelevät ja voivat näin oikaista matkalla parempana pidettyyn järjestykseen.

Kirjoittaja on Pohjoismaiden historian professori Helsingin yliopistossa. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.