Vieraskolumni

Lahjuksilla lähtee

Suostuminen korruptioon helpottaa kummasti elämää kehitysmaissa. Onko rehellinen kansalainen vain jääräpäinen idiootti?
Marko Lehto
25.5.2003



LIMA -- Jouduin ensimmäisen kerran tekemisiin korruption kanssa Intiassa, New Delhin rautatieasemalla. Täytettyäni lipunostolomakkeen asetuin jonon hännille. Hieman yli tunnin jonotuksen jälkeen oli vuoroni ja ojensin lomakkeen lipunmyyjälle.

"Oletteko mies vai nainen?" kysyi lipunmyyjä.

Menin hämilleni kysymyksestä, sillä en ollut kahteen viikkoon käyttänyt parranajokonetta.

"Mies", vastasin.

"Siinä tapauksessa joudutte menemään uudestaan jonon hännille. Olette jättäneet rastittamatta kysymyksen sukupuolestanne."

Ymmärsin yskän. Jonottamisen jatkaminen ei tuntunut parhaalta vaihtoehdolta, joten päätin turvautua vaihtoehtoisiin toimintamalleihin. Sain lopulta neuvoteltua punnan maksusta lipunmyyjän rastittamaan puolestani, käyttämällä minun kynääni.


***

Seuraavan kerran olin ongelmissa Kenian ja Tansanian rajalla. Kolme matkustajaa minun lisäkseni komennettiin pois linja-autosta, koska rokotuskorteistamme oli löytynyt puutteita. Kanssamatkustajat pyysivät minua neuvottelemaan heidän kanssaan. Tarjoaisimmeko lahjuksia erikseen vai yhdessä? Yksi matkustajista pelkäsi heidän lahjustensa hinnan nousevan, kun joukossa oli valkoinen. Itse uskoin pääseväni helpommalla ja halvemmalla jos lahjoisimme ryhmässä. Neuvottelun lopuksi osuudekseni tuli viisi dollaria ja bussi pääsi jatkamaan matkaansa kaikki matkustajat kyydissä.

Saman vuoden jouluna olin ylittämässä Kolumbian ja Venezuelan rajaa maitse ja tarvitsin viisumin. Konsulaatti oli kuitenkin suljettuna joulun ja uuden vuoden välisenä aikana. Vartijoiden avustuksella löysin konsulaatin virkamiehen läheisestä ravintolasta. Selitin hänelle olevani hövelin rahankäyttöni takia lähes pennitön ja tarpeeni päästä pikaisesti Caracasiin, jossa oletin ruskean kirjekuoren odottavan minua poste restantessa.

Virkamiehellä oli ratkaisu ongelmaani. Ylittäisi rajan laittomasti, menisin Caracasiin ja uuden vuoden jälkeen palaisin linja-autolla, ylittäisin rajajoen uudestaan laittomasti toiseen suuntaan, anoisin viisumin ja palaisin Caracasiin laillisesti viisumi passissani.

Seuraavana päivänä ylitin rajajoen kahlaten ja kahden päivän päästä sain kirjekuoren käsiini. Rahatilanteeni parannuttua en enää jaksanut palata joen toiselle puolelle, vaan päätin unohtaa 20 dollaria passini väliin lentokentän lähtötarkastuksessa. Sen avulla tullimies ymmärsi maahantuloleiman puutteen passistani.


***

Miten kansalaisten oikeustaju suhtautuu palveluiden ostoon virkamiehiltä? Olinko rikkonut lakia, ostanut joustoa vai maksanut ongelmieni helpottamisesta? Ehkä näitä kaikkia.

Muuttaessani Nicaraguaan oli vielä normaalia kuulla virkamiesten pyytävän pientä maksua palveluiden nopeuttamiseksi asiakkaalta. Sen jälkeen valtio otti kuitenkin käyttöön pikapalvelumaksun, jonka avulla tästä palkkioiden metsästämisestä päästiin eroon. Asiakas maksoi pikapalvelumaksun, joka meni valtion kassaan ja sai takuut toimenpiteiden aikataulusta. Hakiessani pojalleni passia Managuassa se luvattiin minulle pikapalvelun maksaneena kolmessa tunnissa. Sain passin käteeni kahden tunnin odotuksen jälkeen ja tuntui uskomattomalta, miten helposti asiat olivat hoituneet. En ollut joutunut soittamaan yhdellekään tuttavalleni enkä maksanut juomarahoja papereiden kierrättäjille.


***

Muuttaessani neljä kuukautta sitten Peruun päätin olla maksamatta voitelurahoja muuttoni yhteydessä. Lopputuloksena 3000 dollarin arvoinen kuplavolkkarini on vieläkin tullin parkkipaikalla. Tähän päivään mennessä autoni säilöntäkulut ovat tehneet kukkarooni hieman yli tuhannen dollarin loven, enkä vieläkään ole toiveikas asioiden pikaisesta lutviutumisesta.

Miten kansalaisten oikeustaju nyt suhtautuu tapaukseeni; olenko mallikansalainen vai jääräpäinen idiootti? Perulaisten työtovereideni tulkinta asiasta ainakin on selvä; omaisuudestaan piittaamaton, jolla on varaa olla lahjomatta.

Kirjoittaja toimii konsulttina EU:n köyhyydenvähentämisprojektissa Limassa.