Vieraskolumni

Lähieksotiikkaa à la koltat ja kveenit

Kaukaisten sorrettujen puolesta on tärkeää taistella, mutta on tekopyhää, jos samalla suljemme silmämme lähellä tapahtuvalta syrjinnältä.
Kristiina Kouros
16.10.2005

Kristiina Kouros

1990-luvun alussa Suomeen saapui vaihtoehtoihmisten yhteisö, jonka jäsenet käyttivät itsestään nimitystä elno iriadamant eli "iriadamant ihmiset". Lehdistössä heidät tunnettiin nimellä Kittilän intiaanit tai elämäntapaintiaanit. Soppaan sekoittui sellainen huhumylly, että tuskin kukaan muistaa iriadamantien saapuneen Suomeen Oulun yliopiston kutsusta toteuttamaan seitsenvuotista selviytymisprojektia.

Muistan ihmetelleeni: Miksi mennä merta edemmäs kalaan? Miksei tutkimusryhmää muodosteta meidän omista alkuperäiskansa-edustajista, saamelaisista? Miksei heitä ainakin konsultoida?

Jälkikäteen olen huomannut yhä uudelleen, ettei saamelaisissa ole silmissämme samaa eksotiikkaa kuin kaukaa saapuvalla intiaaneilla. Eikä oman kansakunnan sortohistoriaa - siltä osin kuin itse olemme olleet sortajia - ole yhtä miellyttävä tutkia kuin kaukaisten sortajien hirmutekoja.

Lännenelokuvista opimme, että intiaanit ovat brutaalia väkeä, historiankirjoista opimme, etteivät elokuvat kertoneet totuutta. Brutaaleja olivat ennen kaikkea uudisraivaajat, jotka harjoittivat tapa ja/tai alistu politiikkaa rakentaessaan Uutta maailmaa. Tähän päivään selvinneet intiaanit ovat uhanalainen laji kaupungistumisen, teollistumisen, metsä- ja maatalouden ahtaalle ajamina keinotekoisissa reservaateissaan.

***

Intiaanihistorian ja -todellisuuden vuoksi ihmettelen, miksi me emme opi historiankirjoista saamelaisista? Miksi vaikkapa todella uhanalaisten kolttien kohtalo ei tunnu kiinnostavan juuri ketään? Olisiko asialla jotain tekemistä sen kanssa, että vielä puolensataa vuotta sitten saamelaislapsia riistettiin kodeistaan ja assimiloitiin valtaväestön arvoihin ja tapoihin. Uusi nimi, uusi kieli ja pilkka, siinä tehokeinot, joilla nujerrettiin kapina ja tuhottiin niin lasten kuin aikuistenkin itsetunto.

Jo aiemmin oli paimentolaisporonhoito korvattu paliskuntalaitoksella ja saamelaisia asutettu kyläkeskuksiin. Ja tätäkin aiemmin pohjoisen maat olivat mystisesti siirtyneet hallitsijalle ja valtiolle.

Romanien osalta historia ei ole ollut yhtään kauniimpi. He saapuivat Suomeen 1500-luvulla. Suhtautuminen oli vihamielistä: romaneilta kiellettiin kaikki kirkolliset toimitukset ja jopa sairaanhoito. Asiat menivät vielä hullumpaan suuntaan, kun 1637 tuli voimaan hirttolaki, joka antoi luvan tappaa Ruotsi-Suomessa tavatut romanit. Sivistyksen nimissä seuraava vaihe korosti sulauttamista. Tätä yritystä kesti aina 1950-luvulle asti. Romanilapsia sijoitettiin yhteiskunnan ylläpitämiin kasvatuskoteihin siinä toivossa, että romani-identiteetti katoaisi.

Tavoite oli siis entinen: päästä eroon erilaisuudesta. Paitsi, ettei romanikulttuuri edelleenkään kiinnosta valtaväestöä, heitä kohtaan asenteet ovat varmasti kielteisempiä kuin "kaukana asuvia" saamelaisia kohtaan (jotakuinkin kolmasosa saamelaisista muuten asuu eteläisessä Suomessa).

***

Euroopan neuvoston vähemmistöpuiteyleissopimusta valvovan neuvoa-antavan komitean vieraillessa Suomessa muutama viikko sitten tuli esille myös kaksi todella vaiettua vähemmistöä. Lähinnä Tornionjokilaaksossa asuu meänkielisiä kveenejä.

Kveeni-isän huoli tyttärestä oli riipaiseva: oululaisessa suomenkielisessä koulussa tyttöparka oli opettajien toimesta ahdistettu nurkkaan väärästä puheenparrestaan. Isä kantoi katkerana omaa muistoaan siitä, kun opettajat hänen lapsuudessaan sanoivat: "Eivät ihmiset puhu tuolla lailla."

Ruotsissa ja Norjassa kveeneillä on virallinen vähemmistöasema ja ainakin Ruotsin oikeusministeriön julkaisuista löytyy kveeninkielisiä tiedotteita.

Toinen unohdettu ryhmä ovat karjalankieliset karjalaiset. Heitäkin asuu Suomessa noin 20 000, kuinka heidän kielensä ja kulttuurinsa saataisiin säilymään?

Kaukaisten sorrettujen puolesta on tärkeää taistella. Etätuki on etulinjalle valtava voima. Tokkopa se on edes vähemmän kunniakasta siksi, että se on helppoa - tai ainakin helpompaa kuin etulinjassa taistelu. Kunniatonta ja tekopyhää on kuitenkin se, jos samalla suljemme silmämme lähellä tapahtuvalta sorrolta ja syrjinnältä.

 

Kirjoittaja on äitiyslomalla Ihmisoikeusliiton pääsihteerin tehtävistä. Kepan verkkokolumnistien esittämät mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.