Vieraskolumni

Laatua, laatua, enemmän laatua

Ville Luukkanen
2.3.2003

Kehitysyhteistyössä puhutaan nyt laadusta. Muotisanojen lista on nälkävuoden mittainen: laatu on logframen hallintaa, portugalin osaamista, aktiivista kansalaisyhteiskuntaa, osallistamista, omistajuutta, genderiä, ngo-konsortioita ja PRSP:tä. Laatu on mitä sen sanotaan olevan.

Laatuajattelun puuttuminen kehitysyhteistyöstä ei ole sattuma. Kehitysyhteistyöhän on uskoa parempaan maailmaan ja halua toimia sen eteen. Mutta onko ensimmäinen ajatuksemme auttamistyössä "miten auttaa laadukkaasti?" Ei tietenkään, vaan yksinkertaisesti "miten auttaa?" Ja kun me autamme, uskomme aina tekevämme parasta – myös laadullisesti.

Ei ole vaikea nähdä, että juuri tähän kuoppaan kompastumme koko ajan uudestaan. Luulemme tekevämme hyvää ja tulemmekin tehneeksi vahinkoa.

Laaduttomuuden ydin ei olekaan siinä, että kehitysyhteistyönä rakennettu koulurakennus rapistuu hoidon puutteessa. Laaduttomuuden ydin on siinä, miksi yhteistyöllä ei pystytty saamaan tähän rakennukseen osaavia opettajia ja innokkaita oppilaita. Menikö rakennusurakka alueen mahtimiehelle, jota opetustoiminnan onnistuminen ei kiinnostanut lainkaan? Aiheuttiko rakennushankkeen tulo alueen ihmisten välillä kiistan, joka tuomitsi sen tuhoon? Kuolivatko alueen lapset kuivuuden aiheuttamaan nälkään ja tauteihin sillä aikaa, kun ulkomaiset voimavarat menivät koulun rakentamiseen?

On tärkeä ymmärtää, että kun liikutaan pohjoisesta etelään, virheisiin on vähemmän varaa.

Kun rakennuslautakunta pohjoisessa tekee huonon päätöksen, siitä voi valittaa korkeampaan instanssiin ja kamala pytinki ei kohoa harjakorkeuteen - ainakaan ennen kuin valitustiet on kuljettu loppuun. Joku juhantalo voi kahmaista yhteisestä potista ansiottoman etuisuuden itselleen, mutta yleensä järjestelmä toimii ja perii sen takaisin.

Etelän köyhyydessä tilanne on toinen: köyhien yhteisöjen selviytymistaistelun keskellä virheitä tekevällä ei ole turvaverkkoja. Pieleen johtavia päätöksiä voi tehdä kuka tahansa, paikallinen tai vierailija. Useammin kuin haluaisimme itse uskoa ovat juuri pohjoisen kehitysyhteistyöintoilijat huonojen päätösten takana.

Vaikka auttamishalumme ei meitä sokaisisikaan, niin harvoin kykenemme tunnustamaan, kuinka vähän tiedämme omien liikkeidemme vaikutuksista vieraassa yhteisössä. Etelässä yksi väärä liike riittää johtamaan pitkälle väärälle uralle.

Omassa ympäristössämme palaute tulee salamana mutta pitkän apuriippuvuuden vääristämässä todellisuudessa rahoittajaa ei vedetä vastuuseen liikkeistään.

Mistä me sitten tiedämme, milloin teemme laatua? Yksinkertaisesti todettuna silloin, kun kumppanimme sen meille kertoo. Pitää kuitenkin tuntea tilanne, että osaa kuunnella, lukea ja tulkita kumppanin viestejä oikein.

Laatukeskustelu ei lopulta ole kovin monimutkaista eikä sitä pidä turhaan monimutkaistaa. Laatu on sitoutumista pitkäjänteiseen kumppanuuteen. Laatu on tekemisen tapojen osaamista. Laatu on toimintakulttuurien ymmärtämistä.

Vaikeata laatukeskustelussa on peiliin katsominen ja tosiasioiden tunnustaminen. Suomalaiset järjestöt eivät sitoudu riittävästi. Järjestöjen pitkäjänteinen kumppanuusajattelu on lapsenkengissään. Niiden perustaidot kehitysyhteistyössä ovat riittämättömät.

Edelliset toteamukset ovat rankkoja väitteitä eivätkä edes täysin totta. Ne pitäisi kuitenkin uskaltaa esittää, että päästään asian ytimeen ja voidaan kysyä esimerkiksi: "Miten niin ei sitouduta riittävästi? Me ainakin sitoudumme, kun teemme näin..." Silloin järjestöjen laatu-keskustelu olisi ottanut aimo harppauksen eteenpäin.

Kirjoittaja on Kepan ohjelmajohtaja