Vieraskolumni

Kuvia iholta, kuvia kaukaa

Tähän aikaan vuodesta on tapana katsoa taaksepäin ja summata kuluneen vuoden tunnelmia. Klikatkaapa alla olevaa linkkiä.
Marie Kajava
22.12.2011

www.buzzfeed.com/mjs538/the-most-powerful-photos-of-2011

Nettisivulla on lehtikuvia tärkeistä hetkistä — hyvin amerikkalaisesta näkökulmasta, mutta kiinnostavia kumminkin. Ne ovat levinneet vauhdilla sosiaalisissa medioissa.

Vuosi 2011 näyttää katastrofikeskeiseltä. Voimakkaimpien valokuvien joukkoon on valittu kuvia Japanin tsunamista, hurrikaaneista, sotatilanteista. On väkivaltaisesti tukahdutettuja mielenosoituksia, Lähi-idän kriisi, Pohjois-Afrikan levottomuuksia, Norjan tragedia, Steve Jobsin kuolema. Jos kuvakooste tehtäisiin nyt, siihen lisättäisiin varmasti edesmenneen Kim Jong-ilin kasvot tai kuva surevista pohjoiskorealaisista.

Mustavalkoisuuden välttämiseksi kulunutta vuotta symboloi myös muutama astetta positiivisempi valokuva: yhdessä iäkäs naispari on vihdoin saanut laillisen avioliiton sinetin suhteelleen, toisessa kuvassa nuoripari suutelee katuasfaltilla maaten, mielenosoitus taustanaan. Valokuvissa on ihmisiä, jotka kärsivät, ovat raivoissaan, surullisia tai peloissaan. Mutta on myös paljon ihmisiä, jotka ovat yhdessä, koskettavat toisiaan, halaavatkin. On yksi tai kaksi valokuvaa onnellisistakin ihmisistä.

***

The 45 Most Powerful Images Of 2011 -valokuvia on liian helppo katsella. Ne tulevat toki lähelle, mutta eivät liian. Ne koskettavat, mutta eivät liikaa. Ne vetoavat tunteisiin, juuri sopivasti. Suhde niihin jää hygieeniseksi — osittain ehkä siksikin, että kollaasimuoto syö voimaa yksittäiseltä kuvalta.

Myös kuvien luoma luonnon pahuuden ja sodan vääjäämättömyyden poetiikka etoo. Eikä se eroa paljoa niistä uutistoimisto Reutersin tai Life-lehden 2011-kuvakollaseista, joita löytyy muutamalla klikkauksella, kun hakee vuoden ja photo-sanan perusteella. Samat valokuvat muovaavat niissäkin käsityksiämme maailmasta.

Edesmennyt kirjailija ja ihmisoikeusaktivisti Susan Sontag kirjoittaa mainiossa esseekokoelmassaan "Valokuvauksesta", että "Valokuvan perimmäinen viisaus piilee sen tavassa ilmoittaa: 'tuossa on pintailmiö. Yrittäkää nyt ajatella — tai pikemminkin tuntea, vaistota — mitä sen takana on, millainen todellisuuden täytyy olla, jos se tuolta näyttää'. Valokuvat jotka eivät itse kykene selittämään mitään, houkuttelevat lakkaamatta päättelemään, pohtimaan ja kuvittelemaan."

Aika paljon vastuuta katsojalle.

Liialta päättelyltä ja aivotyöltä ihmistä suojataan kirjoittamalla kuvateksti valokuvan yhteyteen. Teksti rajaa sitä, minkä silmä näkee. Vaikkakin toisinaan, kuten vuoden 2011 valokuvien kohdalla, teksti houkuttaa myös vastalukemaan, miettimään tekijöiden niihin lataamia merkityksiä ja arvomaailmaa.

***

Samoihin aikoihin kun törmäsin The 45 Most Powerful Images Of 2011 -valokuviin, luin runoilija Riina Katajavuoren hienoa tekstikokoelmaa Omakuvia. Kuvataiteilijat, valokuvaajat, veistäjät ovat aikojen saatossa tehneet koskettavia ja puhuttelevia omakuvia. Kirjoituksissaan Katajavuori soveltaa samaa ajatusta kirjoittamiseen: hän taltioi itseään, ensin peiliin katsoen ja kirjoittaen; myöhemmin Katajavuori kirjoittaa omia vähemmän konkreettisia sisäisiä tuntemuksiaan.

Käsittääkseni omakuvassa ei ole kyse itsekeskeisyydestä vaan itsensä kohtaamisesta, katsomisesta ja sen kautta jonkin uuden synnyttämisestä — kuin vahingossa.

Katajavuori taltioi itseään yhden vuoden ajan — ja tämä yksityiskohta sai minut miettimään omakuvien ja lehtikuvien välistä suhdetta. Erityisesti hädän, katastrofin, sodan keskellä oleva ihminen harvoin päättää tulla kuvatuksi ja samalla symboliksi. Hänen hetkensä pysäyttää toinen ihminen. Kuva, jonka hän piirtäisi itsestään, olisi varmasti kovin toisenlainen kuin kansainvälisen kuvatoimiston valokuvaajan ottama kuva.

Uskon, että omakuva tarkentaa rajaa itsen ja maailman välillä.

"Valokuvat näyttävät ihmisten olevan kiistattomasti olemassa ja tavallaan läsnä tietyn ikäisinä oman elämänsä tietyssä vaiheessa; ne kokoavat yhteen ihmisiä ja esineitä, jotka jo hetkeä myöhemmin ovat hajaantuneet, muuttuneet, jatkaneet oman riippumattoman kohtalonsa toteuttamista", Susan Sontag kirjoittaa.

Totta. Valokuvan dokumentaarista voimaa on mahdoton kyseenalaistaa. Jonkinlaisesta sekunnin murto-osan tallentamisesta lienee kyse. Mutta jokainen vähääkään tietävä ymmärtää, että valokuvalla asiat myös saadaan näyttämään juuri sellaisilta kuin halutaan. Tässä kohdin esiin astuu moraali. Voimme kysyä, onko kuolemaa tekevän laihan lapsen kuvaaminen oikeutettua, jos sitä voidaan käyttää nälänhädän vähentämiseksi tai muun maailman tiedottamiseksi nälänhätätilanteesta maassa x?

Entä jos tiedämme, että ihmisten piittaamattomuus tai piittaaminen ei välttämättä korreloi lainkaan sen kanssa, mitä silmä todistaa?

***

Tässä me nyt kuitenkin katsomme kuvia maailmasta ja koetamme saada kosketusta menneen vuoden tapahtumiin. Kenties näemme samalla myös jonkinlaisen omakuvan itsestämme katsojana: "Yli kolmikymppinen, helsinkiläinen nainen, hiukset sotkussa, nenä nuhasta rohtunut, silmästä katkeillut muutama verisuoni liian katsomisen vuoksi, hartiat kumarassa, istuu totisena tietokoneen ääressä, polvet koukussa. Näyttää siltä että miettii, muka. Syö silmälasien muovista sankaa, sitten kynsiään."

Omakuvan kirjoittajalla tai piirtäjällä on usein apunaan peili. Hän katsoo ja miettii miltä näyttää, miten voi tuoda rehellisesti esiin itsestään myös ne vähemmän imartelevat puolet, kuka hän edes on, juuri nyt?

Ehkä tämänkaltaisten kysymysten ja samalla omakuvan pariin pysähtyminen olisi tehokas alku uudelle vuodelle. Rohkenen väittää, että kun kuva omasta itsestä tarkentuu, samalla myös suhde ympärillä olevaan maailman kuvavirtaan ja todellisiin tapahtumiin asettuu uudenlaiseen kontekstiin. Tiedostamme paremmin, mistä näkövinkkelistä katsomme maailmaa juuri nyt. Ja saamme välineitä katsoa sitä maailmaa, jonka kuvavirta meille sysää. Siis, voimme ajatella tai ennemminkin tuntea ja vaistota, mitä kuvien takana on.

Susan Sontag, yhteiskuntakriitikko, ajatteli sen tällä tavoin: "Kun katselin valokuvia, jokin minussa särkyi. Jokin raja oli saavutettu. Eikä se ollut vain kauhun raja: tunsin itseni peruuttamattomalla tavalla murheelliseksi, haavoitetuksi, samalla kun osa tunteistani alkoi kovettua. Jokin kuoli; jokin itkee vieläkin."

Kolumnisti on vapaa kirjoittaja. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.