Vieraskolumni

Kuva ihmisestä

Alkuperäiskansat ovat aina olleet muille objekteja, ja se tuntuu kurjalta.
Suvi West
30.9.2013

Ollessani kahdeksanvuotias törmäsin ensimmäistä kertaa innokkaaseen matkailijaan Karigasniemen kylällä. Olin tulossa siskojeni kanssa koulun kevätjuhlasta, ja juoksimme kauppaan saamenpuvuissa ostamaan jäätelöä. Yhtäkkiä vierasta kieltä puhuva mies nappasi kiinni ja sommitteli minut ja siskoni kaupan eteen poseeraamaan. Mies otti valokuvan, näytti peukkua ja lähti pois. Jos tämä tapahtuisi suomalaiselle lapselle, olisivat vanhemmat järkyttyneitä ja turistia pidettäisiin pedofiilina.

Kun kyseessä on alkuperäiskansaan kuuluva perinneasussa oleva lapsi, pidetään hyväksyttävänä, että lapsi on yleistä matkailuriistaa.

Joudun aikuisenakin tällaisiin tilanteisiin silloin kun olen pukeutunut kauneimpaan vaatteeseeni, saamenpukuun. On toki hienoa, että saamenpuvun kauneuden näkevät muutkin kuin pelkät saamelaiset, mutta välillä tuntuu että muille puku edustaa jotain harvinaista, historiallista, jäännettä alkukantaisuudesta.

Saamelainen pukeutuu omia ihmisiä varten. Kun saamelainen näkee puvun toisen saamelaisen päällä, hän kiinnittää katseensa moneen asiaan: miltä alueelta toinen tulee, mistä suvusta, onko hän tyylitietoinen, rikas ja käsityötaitoinen? Saamenpuvun kantaja tuntee itsensä kauniiksi ja monet haluavatkin, että heistä otetaan kuvia. Jos pukeutuminen kestää tuntitolkulla ja jos vaatetta on tehnyt kuukausia, niin onhan se mukavaa, että hetki taltioidaan. On silti eri asia jos minut kuvataan vain eksoottisena saamelaisena, sirkuseläimenä.

Vuosien varrella tilanne toistuu, paikat ja turistit vaihtuvat, minä vanhenen. Kuvia minusta on ympäri maailmaa, ja useimmissa en olisi halunnut olla. Kuvan ottajat eivät tiedä nimeäni, heille olen vain eksoottinen saamelainen. Kun kasvaa Suomessa, missä saamelaisia on pidetty vähempiarvoisina, missä heitetään nunnuka-läppää ja missä saamelainen on aina silmätikku tai kulttuuriopas, alkaa turistienkin valokuvaaminen tuntua epämiellyttävältä. Minä en ole persoona, minulla ei ole mielipiteitä, ei ajatuksia, minä vain seison tyhmänä ja yritän pakottaa hymyn huulille.

***

Australian aboriginaalit ajattelivat aikoinaan, että valokuvaamalla heiltä varastetaan sielu. Kovin kaukana se ei ole myöskään minun maailmastani. Ei minua haittaa jos joku haluaa kuvata minut, Suvin, mutten haluaisi joutua tuntemattomien ihmisten loma-albumeihin saamenpukuun pukeutuneena. Ensimmäistä kertaa kieltäydyin kuvaamisesta Ruotsissa, Jokkmokkin saamelaismarkkinoilla. Olin silloin parikymppinen. Vaikka pelotti, sain sanottua etten tahtonut kuviin, en ollut pukeutunut turisteja varten. Jälkeen päin nolotti ja harmitti. Meidät saamelaiset on opetettu olemaan objekteja, olemme olleet sitä niin kauan.

Siitä syystä en halua enää pukeutua saamenpukuun saamelaisalueen ulkopuolella. Pelkkä ajatus kammottaa minua. Poikkeustilanteet vaativat rohkeutta. Viimeksi käytin pukua Oulussa läheiseni valmistujaisjuhlassa. Sellaisissa tilanteissa saamenpuku on luonteva eikä muuta vaatetta olisi soveliasta edes käyttää.

Mutta edes Oulussa ei saa olla rauhassa. Tapasin siskoni hotellin aulassa, jossa hän istui kiukkuisena puku päällä. Joku japanilainen turisti oli juuri asetellut hänet kuvaan. Jatkoimme matkaa juhlaan. Tuntematon nainen pysäytti meidät ja asetteli kuvaan. Mieleen palasi lapsuusmuisto kaupan edestä. Mikään ei ole muuttunut 20 vuodessa. Silti en osannut oikein kieltäytyäkään vaikka tilanne kiukutti. Yritin selittää, etten halua kuvaan koska tunnen olevani objekti. Nainen vastasi, että onhan se varmasti ikävää ja napsi kuvia. En pystynyt katsomaan kameraan, vaan yritin peittää kasvoni. Tilanne oli absurdi. Jälkeenpäin minulla oli kaksin verroin paha mieli: siitä etten kävellyt pois ja siitä etten en ollut kiltti ja valmis edustamaan kulttuuriani hetkenä minä hyvänsä.

Me alkuperäiskansat olemme aina olleet objekteja muille. Niin saamelaiset kuin muutkin kansat. Milloin olemme alkukantaisia kannibaaleja, milloin eksoottisia tietäjiä. Harvoin mistään saa tietoa alkuperäiskansojen näkökulmasta, yleensä meistä aina raportoivat ulkopuoliset antropologit, tutkijat tai elokuvantekijät. Totuus kulttuurista kuullaan sivistyneimmiltä, älykkäämmiltä, valkoisemmilta ihmisiltä.

***

Matkustan itsekin, ja olen tavannut vaikka minkälaisia heimoja ja paikkoja jotka räjäyttävät tajunnan. Kameraan en silti voi koskea, omat kokemukseni ovat liian vahvat. En halua esineellistää ketään. Kerran matkustin Venezuelaan ja päädyin monien sattumien kautta Orinoco-joelle yhdysvaltalaisen turistin kanssa. Olimme siellä, missä harvemmin turistin tulee käytyä, kaukana tien päädystä, matkailupalveluiden ulottumattomissa.

Kun olimme matkustaneet päiviä, päädyimme paikallisten intiaanien kylään. Näkymä oli mahtava. Intiaanit asuivat laitureiden päällä ja liikkuivat veneillä kaikkialle. Miesten vaatetuksena toimi lannehame, samoin naisten. Hymyilin asukkaille, mieleeni tuli saamelaiset esi-isät jotka elivät luonnosta, paikka tuntui kodikkaalta. Matkatoverini kaivoi kameran esille ja alkoi ottaa kuvia. Ihmisistä, oikeista ihmisistä keskellä heidän omia askareitaan. Naisten rinnoista, lapsista syömässä, kanoista häkissä. Lupaa kysymättä.

Kauhistuin, mutten saanut sanaa suustani, hävetti niin paljon. Ajattelivatko ihmiset, että minäkin pidin heitä pelkkinä eksoottisina nähtävyyksinä, matkakokemuksena? Mitä he ajattelivat siitä, että joku tuli heidän kotiinsa, marssi länsimaalaisen miehen oikeudella mihin vain ja varasti osan heidän sielustaan? Jos niin tapahtuisi minun kodissani, raivoaisin ja huutaisin kurkkuni käheäksi. Samalla tavalla tekisi moni muu länsimaalainen. Mutta ehkä nämä intiaanit olivat tottuneet siihen, että valkoisella miehellä on oikeus kaikkeen.

Joskus kamera kannattaa pitää piilossa oman turvallisuudenkin vuoksi. Esimerkiksi Guatemalassa maya-intiaanit ovat jopa tappaneet turisteja jos he ovat räpsineet kuvia lapsista. Mayat sanovat, että turistit ovat siepanneet heidän lapsiansa adoptoitavaksi ja jopa elinkauppaa varten, ja he pelkäävät tuntemattomia ihmisiä, jotka kuvaavat lapsista. Harvemmin turistilta henki lähtee valokuvaamisen vuoksi, mutta silti on hyvien tapojen mukaista kysyä ainakin lupa ennen kuin taltioi natiivin askareissaan. Onneksi iso osa matkailijoista on nykyään tiedostavia ja kunnioittavia. Olethan sinäkin sellainen turisti?

Kirjoittaja on dokumentaristi ja toinen Märät säpikkäät -ohjelman luojista. Westiltä ilmestyy 1. lokakuuta tietokirja Märät säpikkäät — Sápmi undergound. Sen muita kirjoittajia ovat Kirste Aikio ja Kepan verkkojulkaisujen toimitussihteeri Esa Salminen. Kepan verkkokolumneissa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien henkilökohtaisia, eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.