Vieraskolumni

Kuuba opettaa

Kuubalaiset ovat saavuttaneet omin käsin paljon sellaista, mihin muissa maissa ei kyetä edes suurinumeroisella kehitysavulla.
Kimmo Lehtonen
5.10.2003



HAVANNA -- Kuubalaisen ympäristöjärjestön työntekijä Roberto Sánchez kysyy normaalien muodollisuuksien jälkeen, että mitä järjestöni täältä oikein haluaa.

Sen verran yllättää tällainen keskustelunavaus, että meinaa erinomainen tummapaahtoinen kuubalainen kahvi lentää rinnuksille.

Hän selittää kuubalaisen tarmokkaasti ja nopeasti, että kuubalainen realismi on opettanut muun muassa sen, että maahan ei tarvitse lähettää loistopalkkaisia konsultteja. Heidän ammattitaitonsa kun on yleensä heikompi kuin paikallisilla. Kuubalaiset tietävät itse, mitä saarivaltiossa pitää tehdä!

Tämäkin vielä. Liekö kahvin vaikutusta, että hiki valuu silmiin, suuhun ja alkaa valua vuoripuron lailla myös paidan alla.

Muualla keskustelu ei ala näin. Tavallisesti vierailija (mahdollinen rahoittaja) saa nopeasti eteensä nipun enemmän tai vähemmän luotettavan näköisiä hankesuunnitelmia viriteltyine budjetteineen. Ota tai jätä, mutta anna nyt edes jotain! Mitä sitä nyt kehitysnäkemyksistä tai ammattitaidoista filosofoimaan.

Olin kyllä tietoinen kuubalaisten hyvästä itsetunnosta ja siitä, että heillä on ollut aina vahva pyrkimys ratkaista itse omin voimin ongelmansa. Ounastelin kuitenkin, että eurooppalaisen sosialismin kaatumisen jälkeen alkanut krooninen puutteen tila olisi tasoittanut särmiä edes hiukan.

Mutta eipä ole. Nöyrtyminen ei ole kuubalaisten vahva laji. Ei ainakaan valtion järjestöissä tai (enemmän tai vähemmän itsenäisissä) kansalaisjärjestöissä, joissa työntekijät ovat myös korkeasti koulutettuja ja ammattitaitoisia.

***

Mutta onhan kehitysyhteistyökonsulteista hyviäkin kokemuksia, Kuubassakin. Australialaiset asiantuntijat nimittäin ovat antaneet heille merkittävää apua kaupunkiviljelyn kehittämisessä.

Havannan Cerro-nimisen kaupunginosan betonista katupintaa tallatessamme Roberto muistelee 1990-luvun alkua, jolloin kaikki saarivaltiossa romahti. Alkoi niin sanottu "período especial", erikoisajanjakso, jolloin lähes kaiken puutteessa eläneet kuubalaiset keksivät uudestaan pyörän miljoonalla eri tavalla.

Roberton mukaan saarella nähtiin nälkää monin paikoin. Maaseudun tuotanto oli pohjalukemissa, ja havannalaistenkin oli pakko keksiä keinoja tuottaa ruokaa myös kaupungissa - myös Cerron kaltaisessa betonikaupungissa, jossa ei käytännöllisesti katsoen kasva mitään.

Kuubalaiset alkoivat tuottaa ruokaa takapihoillaan ja katoillaan. Kurkistus talojen sisäpihoille selittää paljon. Tapaan Nelson Aguilarin, joka on rakentanut katolleen kani- ja kanafarmin. Hän kerää myös moottoripyöräilevän naapurinsa kanssa koulujen ja sairaaloiden jäteruuat, kuivattaa ja jauhaa ne eläinten ruuaksi ja kompostoitavaksi.

Nelson saa kohtalaisesti tuloja myydessään eläimiään, naapuri saa Nelsonin ajeluttamisesta palkkioksi kaninlihaa ja toinen kotiviljelijä saa häneltä hyväravinteista multaa kasveilleen. Ja Nelson taas häneltä maustekasveja. Tuotanto- ja selvitymisketju on valmis.

Naapureiden lisäksi Havannassa turvaavat ruokansa samalla tavalla lukuisat koulut ja sairaalat. Heillä on omia viljelmiään, organopoleja, keskellä kaupunkia. Pelkästään näitä takapatio-, katto- tai pihaviljelmiä on Roberton mukaan Kuubassa noin 350 000. Niiden avulla miljoonat kuubalaiset ovat parantaneet merkittävästi ruokaturvaansa.

Alusta lähtien viljelyä kehittämässä ollut Roberto uskoo, että viime vuosikymmenen alussa luoduista kuubalaisista selvitymisstrategioista urbaanin viljelyn tulokset jäävät pysyviksi ja järjestelmä toimii myös tästä eteenpäin.

***

Näin siis pyörii kuubalainen henkiinjäämistalous, jota maailmalla nyt ihmetellään ja jonka tuloksista ollaan erityisen kiinnostuneita - onhan se vielä kaiken lisäksi täysin luonnonmukaista tuotantoa. Tulosta syntyy - oltiin Fidelistä, sosialismista ja korttelikomiteoista sitten mitä mieltä tahansa.

Kuubalainen yhteiskunta on järjestäytynyt aivan eri tavalla kuin muut yhteiskunnat samalla mantereella. Kansallisessa ruokaturva-projektissa toisenlainen järjestäytyminen näkyy, eikä hanke onnistuisi, jos kansalliset instituutiot, kansalaisjärjestöt ja korttelikomiteat eivät puhaltaisi yhteen hiileen kohentaakseen ihmisten hyvinvointia.

Kuubalaisille antoi ylistystä muutama vuosi sitten myös Maailmanpankin pääjohtaja James Wolfensohnkin, joka ihmetteli suureen ääneen sitä, miten kuubalaiset pitävät peruspalvelunsa niin hyvin toiminnassa ilman hänen firmaansa ja maailmanlaajuista avustusarmeijaa.

Mitä sitten tapahtuu, kun markkinatalous elintarvijätteineen rynnistää voimalla Kuubaan. Vaihtuvatko takapihojen maukkaat luomutuotteet Cargillin purkkimuonaan? Viime kädessä asia on kuubalaisten käsissä. Voi kuitenkin olla, että ruokaturva-asiantuntijoille ja monille kehitysyhteistyötahoille tulee vielä kiire opintomatkalle Kuubaan.

Kuubalaiset tuntevat ylpeyttä saavutuksistaan, syystäkin. Hehän ovat omin voimin tehneet jotain sellaista, johon muissa maissa ei kyetä edes suurinumeroisella kehitysavulla. Siksi Roberton kehitysyhteistyökritiikillä on perusteensa. Hänen viestinsä voisi tiivistää näin: älkää tulko tänne sotkemaan asioita, ja miettikää herran tähden, mitä itse haluatte kehitykseltä! Kumppaneiksi kyllä, mutta ei päällepäsmäreiksi, kiitos!

Kun Roberto kuulee, kuinka paljon kehitysapua Nicaragua saa, hän jää epäkuubalaisittain joksikin aikaa sanattomaksi.

"No mihin varat oikein menevät, Nicaraguassahan lapset näkevät nälkää?" hän kysyy summista hämmentyneenä.

Ja taas alkaa puskea hikeä oikein kunnolla Cerron tulikuumia betonikatuja mittaillessa.