Vieraskolumni

Kuolleet lapset rannalla

Toisten ihmisten elämät eivät saisi olla riippuvaisia tunnereaktioistamme.
Emilia Kukkala
14.9.2015

Viime aikoina olen miettinyt, miksi tarvitsemme kuvia kuolleista lapsista ennen kuin suostumme ajattelemaan. Vastaus on tietysti inhimillinen, yksinkertainen ja luultavasti aivan peruspsykologiaa: koska tarvitsemme jonkinlaisen tunnekokemuksen toimiaksemme. Seuraava ja varsinainen kysymys kuuluukin siis: miksi tarvitsemme tunnekokemuksen, ennen kuin suostumme ajattelemaan?

Miksi helvetissä lapsen pitää kuolla, jonkun kuvata kuollut lapsi ja sitten tuoda kuva meidän vetisteltäväksemme, ennen kuin suostumme uskomaan, että Välimereen hukkuu tuhansittain pakon edessä pakenevia ihmisiä vuosittain? Se on kylmä, jäätävän kylmä fakta, jolta harva ainakaan tämän julkaisun lukijoista lienee onnistunut välttymään.

Se, että liikutumme jonkun toisen ruumiin kuvan äärellä, on inhimillistä, mutta emme tarvitsisi kuvaa emmekä liikutusta, jos käyttäisimme hieman järkeä ja mielikuvitusta. Ihmiset ajaa huteriin veneisiin Välimerelle pakko. (Kuka lähtee huvikseen hengenvaaralliselle matkalle?) Se pakko on paitsi pako, myös piikkilankaa rajoilla ja näitä rajoja valvovat viranomaiset. (Miksi vaarantaa henkensä kiikkerässä kumiveneessä, jos turvallisempiakin tapoja liikkua olisi?)

* * *

Jos emme tarvitsisi kuvia, luultavasti kuvien hukkuneita lapsia olisi vähemmän. Jos meille toiminnan motiiviksi riittäisi järki ja jonkinlainen alkeellinen käsitys solidaarisuudesta tai "jaetusta ihmisyydestä" (tai miksi sitä kukin haluaa kutsua) pelkän voimakkaan tunnekokemuksen sijaan, olisimme ehkä toimineet aiemmin ja voimakkaammin sen eteen, että pakolaisiin suhtauduttaisiin inhimillisemmin, että rajapolitiikka ei olisi niin raadollista, että osoittaisimme surumme sijaan vihamme niitä kohtaan, jotka tästä kaikesta osaltaan ovat vastuussa. Sillä saattaisi olla vaikutusta.

En usko, että kukaan voi kiistää kuvienkin vaikuttaneen, myös hyvällä tavalla. Kuvalla on voimaa, toisenlaista kuin tekstillä. Eikä se ole yksin huono asia. Eittämättä nämä kuvat ovat osaltaan paitsi herättäneet ihmisiä ajattelemaan, myös toimimaan. Ajatteleminen nimittäin, vaikka kuinka kauniisti ja hurskaasti, on turhaa niin kauan, kun se ei johda tekoihin. On huomautettu, että monet myös nimenomaan haluavat jakaa kuolleiden läheistensä kuvia, että ihmiset muualla ymmärtäisivät, mitä tapahtuu todella.

Viimeisimmäksi mainitusta syystä ja vain siitä minulla ei ole vakaata kantaa shokeeraavien kuvien levittelyyn, joskin lähtökohtaisesti suhtaudun siihen erittäin skeptisesti. Yksityisyydensuoja, toiseutus, kulttuurierot... Mutta minä en ole oikea ihminen ottamaan tähän vakaata kantaa, vaikka minun kai ammattini puolesta pitäisi osata sellainen ottaa. En minä siellä kellu keuhkot täynnä vettä, eikä minun lapseni. Luultavasti en haluaisi omaa tai lapseni kuvaa kenenkään somevirtaan.

* * *

En myöskään haluaisi, kaikesta tunnepornokritiikistäni huolimatta, asettaa ah-niin-vanhanaikaisen tökerösti järkeä ja tunnetta vastakohdikseen ja asettua itse mukamas vain ensimmäisen puolelle, koska sellainen on paitsi yksinkertaistus, myös mahdotonta ja valheellista. Yritän vain sanoa, että toisten ihmisten elämät eivät saisi olla riippuvaisia tunnereaktioistamme.

Tyypillisesti filantropiassa eli hyväntekeväisyydessä ne ovat. Auttaja (tai "auttaja") auttaa ylhäältä käsin, jolloin muodostuu valtasuhde. Se voi johtaa myös hyvään, mutta se on silti valtasuhde, joka ei pidemmän päälle johda koskaan mihinkään hyvään. Ulkopuolelle jäävät ne, jotka eivät ole herättäneet kylliksi myötätuntoa niissä, joilla on resursseja toimia. "Hyvinvointivaltio" ei ole sen enempää mikään ratkaisu. Siinä ulkopuolelle jäävät ei-kansalaiset, vääränlaiset kansalaiset ja ne, jotka jauhautuvat byrokratian rattaisiin – tai hukkuvat Välimereen. Menolippuja elämään tai kuolemaan jaellaan ylhäältä käsin ja lottopallosta.

Mikä sitten on ratkaisu? En minä tiedä. Paitsi sen, että on ainakin mahdollista yrittää toimia myös solidaarisesti, yhteisvastuullisesti, vertaisesti. Ei ylhäältä alas, vaan ymmärtäen, että olemme kaikki riippuvaisia toisistamme, että kuka tahansa meistä voisi olla kuka tahansa muu. Ja sitten toimia.

Rajat auki!

Kirjoittaja on toimittaja ja kolumnisti. Kepan verkkokolumneissa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.