Vieraskolumni

Kun tasa-arvosta tuli luksusta

Feminismiä sen kaikissa muodoissa tarvitaan juuri nyt.
Eveliina Talvitie
10.1.2017

Minulta usein kysellään, miksi kannan huolta tasa-arvosta Suomessa, maailman tasa-arvoisimpien yhteiskuntien joukkoon lukeutuvassa ihannevaltiossa. Tasa-arvo kun on niin paljon kauempana esimerkiksi Saudi-Arabiassa, Intiassa ja Afrikan maissa.

Onhan se totta. Lukemattomilla tasa-arvon mittareilla mitattuna Suomi komeilee tilastojen kärjessä. Qatarissa sijaitseva Al Jazeera -kanava vastikään uutisoi Suomesta "naisten paratiisina".

Moni suomalaiseen yltäkylläisyyteen syntynyt pohjustaakin erinäiset tasa-arvoon tai muihin elämän osa-alueisiin liittyvät tyytymättömyyden ilmauksensa toteamalla, että kyseessä on "ensimmäisen maailman ongelma". Näin voi viestittää tiedostavansa oman hyväosaisuutensa. Mantra vaimentaa epämääräistä huonon omantunnon kolkutusta, joka välillä häiritsee oman elämän solidia meininkiä.

Kolkutus on istutettu lapsena ainakin meidän 1970-luvulla syntyneiden syvätajuntaan kehottamalla syömään lautanen puhtaaksi, koska "Afrikan maissa lapset näkevät nälkää".

* * *

Niinhän se on, että on todella vaikeaa ymmärtää toisenlaisessa todellisuudessa elävää ihmistä. Oikeastaan on myönnettävä, ettei toista ihmistä ylipäätään voi koskaan täysin ymmärtää. Yrittäminenkin saattaa silti olla parempi vaihtoehto kuin se, että sulkeutuu tiiviimmin ja tiiviimmin sen paljon puhutun kuplansa sisälle. Kuplasta olisi syytä puhkaista tie ulos ihan jo siitäkin syystä, että oman maailman tarkastelu etäisyyden päästä on tavattoman avartavaa.

Helsingin Kallio on eri asia kuin Porin Sampola. Suomi on eri asia kuin Somalia ja Saudia-Arabia. Tästä seuraa se, että on eri asia puhua ammattien ja yritysten hallituspaikkojen sukupuolittuneisuudesta kuin tyttöjen sukuelinten silpomisesta, lapsiavioliitoista ja oikeudesta koulutukseen tai ajokorttiin.

Vai seuraako sittenkään?

Ruotsin Feministinen aloite -puolueen perustajäseniin lukeutuva Gudrun Schyman provosoi vastustajiaan puheenvuorossaan, jossa hän väitti, että ruotsalaisia naisia sorretaan saman kaavan mukaan kuin talebanhallinto sortaa afganistanilaisia naisia. Nigerialaisen Chimamanda Ngozi Adichien viimeisin kirja puolestaan väittää, että "Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä".

Minulta valkoiselta suomalaiselta naiselta on usein tivattu, miksi olen feministi.

Niin usein, että olen välillä turhautuneena pohtinut, olisiko parempi olla olematta. Olen kuitenkin tullut saman tien tulokseen, että feminismiä sen kaikissa muodoissaan tarvitaan juuri nyt. Talouden matalasuhdanteessa sukupuolten tasa-arvo – ehkä hiukan samaan tapaan kuin kehitysyhteistyö – on marginalisoitunut kaiken perustana olevasta ihmisoikeuskysymyksestä luksustuotteeksi, johon ei nyt ole varaa.

* * *

Erilaiset päättävät tahot kehottavat tarkastelemaan tehtyjä valintoja "positiivisen kautta". Elämme jonkinlaista myönteisen ajattelun kiima-aikaa. Suomalaisen naisenkin pitää kiitollisena ottaa vastaan päätöksenteko, joka vie meitä takaisin 1950-luvulle. Nyt pitää keskittyä korostamaan sitä, miten hyvin meillä suomalaisilla naisilla asiat ovat.

Ei saa olla aina niin negatiivinen.

Toisinaan mietin, ärsyttääkö negatiivisuus, valittaminen ja näihin edellä mainittuihin yhdistetty feminismi siksi, että meidän negatiivisten valittajien pelätään tyytymättömyydessään saavaan liikkeelle epätoivottavaa muutosta. Ärsyttääkö uhriutuminen vai se, että ei tyydy uhrin asemaan? "Mustat eivät saisi olla vihaisia rasismista samalla tavalla kuin naiset eivät saa olla vihaisia sovinismista", kirjoittaa Adichie kirjassaan Kotiinpalaajat.

Ihmisoikeusaktivisti Fannie Lou Hammer totesi 1960-luvulla, että kukaan ei ole vapaa ennen kuin kaikki ovat vapaita. Päämäärä on kaukana saavutetusta. Feminismi on väline ja tasa-arvoinen vapaus päämäärä. Siksi minäkin suomalainen hyväosainen nainen yritän kasvaa hyväksi feministiksi. Ehkä minusta isona tulee sellainen.