Vieraskolumni

Kun maailma ei riitä

Kun ekologinen jalanjälki ylittää pallon rajat, on rikkaiden maiden lopulta pakko omaksua degrowth-strategia.
Christer K. Lindholm
8.11.2010

Niin sanottu ekologinen jalanjälki mittaa miten paljon ihmiskunta kuluttaa luonnonvaroja suhteessa niiden uusiutumiskykyyn. Ekologisen jalanjäljen perusteella on kehitetty käsite Earth Overshoot Day, eli päivämäärää jolloin ihmiskunta on käyttänyt loppuun ne luonnonvarat jota se voi kestävästi kuluttaa yhden vuoden aikana.

Tänä vuonna kyseinen päivämäärä oli elokuun 21 päivä, minkä jälkeen me olemme niin sanotusti eläneet ottamalla "ekologista velkaa". Tilannetta voi verrata yksityishenkilöön, joka jatkuvasti tuhlaa kuukausipalkkansa jo 20 päivässä, ja joka sen jälkeen joutuu joko kajoamaan säästöihinsä tai ottamaan lainaa selviytyäkseen seuraavaan tilipäivään saakka.

Kaikki järjellisesti ajattelevat ihmiset lienevät samaa mieltä siitä, että moinen holtittomuus yksityisessä taloudenpidossa on pitkällä aikavälillä kestämätöntä. Ellei tuhlaaja opi elämään varojensa mukaan hänellä on ennemmin tai myöhemmin edessään henkilökohtainen vararikko. Sen sijaan melko harvat ovat toistaiseksi uskaltaneet sanoa ääneen, että koko ihmiskunnalla on edessään täydellinen ekologinen vararikko jos me jatkamme elämistä yli luonnonvarojemme tavoittelemalla jatkuvaa talouskasvua.

***

Taloudellisten ja poliittisten päättäjien – ja, se myönnettäköön, myös meidän ekonomistien – suuren enemmistön mieliin usko jatkuvaan ja rajattomaan talouskasvuun näyttää sen sijaan juurtuneen varsin sitkeästi. Niihin, jotka julkisesti uskaltavat kyseenalaistaa rajattoman talouskasvun ekologista kestävyyttä, nämä kasvu-uskovaiset suhtautuvat parhaassa tapauksessa välinpitämättömästi, ja pahimmassa tapauksessa avoimen halveksuvasti. Heidän mielestään luonnonvarojen rajallisuus ei suinkaan ole talouskasvun este vaan korkeintaan hidaste, joka ihmiskunnan kaikkien muiden ongelmien tavoin on poistettavissa teknologian avulla.

Kasvu-uskovaisten suosikkiesimerkki tässä yhteydessä on rikkaiden teollisuusmaiden sopeutuminen 1970-luvun öljykriiseihin: entistä energiatehokkaamman tuotantotekniikan ansiosta rikkaiden teollisuusmaiden öljynkulutus jokaista bruttokansantuotteen dollaria, euroa tai jeniä kohti on tänä päivänä huomattavasti pienempi kuin ennen öljykriisejä.

Tätä esimerkkiä käyttäessään kasvu-uskovaiset kuitenkin sekoittavat keskenään suhteellisen ja absoluuttisen kulutuksen. Suhteellisella kulutuksella tarkoitetaan esimerkiksi sitä öljyn määrää jota tarvitaan tietyn tavaramäärän tuottamiseksi, kun taas absoluuttisella kulutuksella tarkoitetaan öljyn kokonaiskulutusta koko kansantaloudessa.

Siinä missä suhteellista kulutusta on onnistuttu vähentämään energiatehokkaamman teknologian avulla, absoluuttinen kulutus on edelleen jatkanut kasvuaan. Esimerkiksi Yhdysvalloissa öljyn kokonaiskulutus on viimeisen 30 vuoden aikana kasvanut hieman yli 20 prosenttia siitäkin huolimatta, että paljon energiaa kuluttavan tehdasteollisuuden osuus maan bruttokansantuotteesta on samana aikana liki puolittunut.

Öljyn ja muiden uusiutumattomien luonnonvarojen kohdalla juuri absoluuttinen kulutus on talouskasvun ekologisten rajojen kannalta avainasemassa: niin kauan kuin uusiutumattoman luonnonvaran absoluuttinen kulutus jatkaa kasvuaan, me lähestymme vääjäämättä sitä rajaa jossa kyseinen luonnonvara ehtyy. Vähentämällä uusiutumattomien luonnonvarojen suhteellista kulutusta entistä tehokkaamman teknologian avulla voimme toisin sanoen siirtää talouskasvun ekologisia rajoja hieman eteenpäin, mutta missään nimessä me emme pysty poistamaan niitä kokonaan.

***

Jos jatkuva talouskasvu on ekologinen mahdottomuus, mitä vaihtoehtoja meillä sitten on? Ottaen huomioon, että me jo nyt kulutamme luonnonvaroja yli planeettamme kestokyvyn, edes nollakasvu ei riitä pelastamaan meitä ekologiselta vararikolta. Näin ollen ainoaksi vaihtoehdoksi jää niin sanottu degrowth (1), jossa talouskasvun sijasta tavoitteena onkin tuotannon vähentäminen.

Maailmanlaajuisesti tuotannon vähentäminen ei luonnollisestikaan ole realistinen vaihtoehto: nopean väestönkasvun kehitysmaissa talouskasvua tarvitaan jotta edes nykyinen elintaso olisi säilytettävissä. Siksi ensisijaisesti Suomen kaltaisten rikkaiden maiden pitäisi omaksua degrowth-strategia – rikkaissa maissa elintaso on jo ennestään korkea ja asukasta kohti rikkaat maat kuluttavat suhteettoman suuren osan maailman luonnonvaroista.

Toisin kuin degrowth-ajattelun arvostelijat mielellään väittävät, tämä ei suinkaan tarkoita, että rikkaiden maiden on alistuttava ikuiseen lamaan. Tällä hetkellä elämme tosin talousjärjestelmässä joka on riippuvainen jatkuvasta talouskasvusta, ja jossa lyhytaikainenkin negatiivinen kasvu aiheuttaa työttömyyttä ja lukuisia muita ongelmia.

Täytyy kuitenkin muistaa, ettei vallitseva talousjärjestelmä ole sen enempää jumalien kuin muidenkaan korkeampien voimien säätämä, vaan meidän ihmisten oma luomus. Ja sen minkä ihminen on luonut, sen hän pystyy myös muuttamaan.

(1) Englanninkielistä käsitettä "degrowth" on suomeksi käännetty muiden muassa "talouslaskuksi" ja "negatiiviseksi kasvuksi", mutta virallista, yksiselitteistä käännöstä ei toistaiseksi ole.

Kirjoittaja on kauppatieteiden tohtori ja Åbo Akademin taloustieteen tutkija. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.