Vieraskolumni

Kumppanuutta vai pätkäsuhteita?

Onko 1990-luvulla virinnyt kansalaisjärjestöhuuma nyt ohitse, kun kehitysyhteistyöhankkeissa haetaan tehokkuutta keskittämisestä ja yhdenmukaisista käytännöistä?
Kaisu Tuominen
8.2.2005

Kaisu Tuominen

"Hallitus arvostaa kansalaisjärjestöjen kehitysyhteistyön moninaisuutta ja luovuutta sekä painottaa sen merkitystä erityisesti kehitysmaitten kansalaisyhteiskuntien tukemisessa ja demokraattisten yhteiskuntien rakentamisessa. Hallitus varmistaa kansalaisyhteiskunnan mukanaolon kehityspolitiikan eri osa-alueilla. Ulkoasiainministeriön ja kansalaisjärjestöjen kumppanuuden tulee perustua jatkuvaan vuoropuheluun ja selkeihin pelinsääntöihin, joissa molemmat osapuolet sitoutuvat kehitysyhteistyön sisältö- ja laatupäämääriin." (Suomen kehityspoliittinen ohjelma 5.2.2004)

Käytännössä Ulkoministeriön kehityspoliittinen osasto on osoittanut olevansa kumppanina kuin suomalainen perusmies, joka ei paljoa puhu eikä pussaa, vaan toimii oman mielensä mukaan. Katajanokalta on viime aikoina kaikunut suomalaisten kehitysyhteistyötä tekevien järjestöjen kannalta merkittäviä uutisia hanketuen uudistuksista. Toimivan keskusteluyhteyden puuttuessa huhupuheet saavat kantavat siivet.

Jo jonkin aikaa on seurattu mielenkiinnolla suunnitelmia hankehallinnon ulkoistamiseksi eli hanketukihakemusten käsittelyn siirtämisestä jollekin ulkoministeriön ulkopuoliselle toimijalle. Milloin on kohistu Ruotsin kaltaisesta mallista, jossa kansalaisjärjestötukea hallinnoi kansalaisjärjestöjen yhteistyöelin, milloin taasen on osallistuttu keskustelutilaisuuteen säätiömallista. Seuraava hanketuen hakukierros lähestyy taas vailla selvyyttä tulevasta mallista.

***

Hanketuen hylkäyspäätökset ovat kierros kierrokselta lisääntyneet. Kansalaisjärjestöjen tuelle asetetut kiristyneet vaatimukset tekevät yhä haasteellisemmaksi projektituen hallinnoimisen täysin vapaaehtoisvoimin. Suuntana näyttää olevan järjestöjen kehitysyhteistyön ammattimaisuus - hyvässä ja pahassa.

Vaikka kansalaisjärjestöjen osuutta kehitysyhteistyökakusta Suomessakin lisätään, tukea näytetään keskittävän lähinnä isoille virallisia kehitysyhteistyöorganisaatioita muistuttaville järjestöille. Viimeisimmäksi ministeri on huolestuttanut järjestöt kommenteillaan kansalaisjärjestöhankkeiden kohdentamisesta enenevissä määrin Suomen pitkäaikaisiin yhteistyömaihin.

Valitettavan usein keskustelussa hanketuen uudistamisesta (talous)hallinnon vaatimukset ja tehokkuuden tavoittelu tuntuvat olevan jopa itse asiaa tärkeämpiä. Tilanteessa, jossa järjestöille on kertynyt mittavaa kokemusta osallistumisesta Etelän kansalaisyhteiskuntien rakentamiseen, käydään yllättävän vähän keskustelua kansalaisjärjestöprojektien laadusta ja yhteiskunnallisista vaikutuksista sekä vaihtoehtoisista tukimalleista.

Tuntuu kuin 1990-luvulla virinnyt kansalaisjärjestöhuuma olisi ohitse. Kansalaisjärjestöjen uskottiin tavoittavan kehitysmaiden köyhät jäykkiä ja korruptoituneita valtiokoneistoa tehokkaammin, mutta nyt tehokkuutta haetaan keskittämisestä ja yhdenmukaisista käytännöistä.

Eri järjestöjen omat kokemukset ja viestit etelän kumppaneilta korostavat pitkäjänteisen yhteistyön tarvetta. Etelän järjestöt toivovat, että pohjoisen yhteistyökumppanit perehtyisivät tukemiensa yhteiskuntien sosiaaliseen, poliittiseen ja kulttuuriseen todellisuuteen(*). Tämä kaikki vaatii yhteistä aikaa. Suomalaisten kansalaisyhteiskunnan toimijoiden on kuitenkin vaikea toimia hyvinä kumppaneina, kun sitoutumisen sijasta harrastamme pätkäsuhteita.

***

Omalla työpaikallani olemme saaneet elää viime kuukaudet kehitysmaiden kansalaisjärjestöjen arkea. Periaatetasolla valtio sitoutuu kansalaisjärjestökumppanuuteen ja hankehallinnon ulkoistamisella tähdätään laadukkaampaan kansalaisjärjestöjen kehitysyhteistyöhön ja parempaan "asiakaspalveluun" suomalaisille järjestöille. Yhteistyö on kuitenkin nyt pelkistynyt lähes yksipuoliseen päätökseen siitä, saammeko rahoitusta vai emme. Se määrää, jolla rahat ovat.

Omat puheemme ja sopimuksemme kumppanuudesta yhteistyötahojemme kanssa valuvat hiekkaan, kun ministeriö kesken sopimuskauden muuttaa vaatimuksiaan menettelytapojen suhteen ja piirtää uhkakuvia tulevasta. Ylpeydellä maailmalla esittelemäni kansalaisyhteiskunnan ja valtion limittynyt malli, jossa valtio rahoittaa suhteellisen itsenäisiä järjestöjä, onkin osoittautunut toiminnan kannalta suurimmaksi riskitekijäksi. Ensimmäistä kertaa käy kateeksi amerikkalaista sisarorganisaatiota, joka kerää tukivaransa yksityisiltä lahjoittajilta.

Ihan ilman vastarintaa en suostu suomalaisesta mallista luopumaan. Tuntuu siltä, että virkamiehet tarvitsevat jatkuvasti vahtikoiria. Prosenttiliikkeen perintö ei taida enää kantaa nykyisyyteen asti. Järjestöjen tulisi nyt osoittaa kykynsä muodostaa keskinäisiä kumppanuuksia suurten ja pienten, perinteistä projektityötä ja vaikuttamistyötä tekevien, ja aatteellisesti sitoutumattomien ja aatteellisten järjestöjen välillä.

Kansalaisyhteiskunnan yhtenä tehtävä on varmistaa, että päättäjien hienot periaatepäätökset toteutuvat toiminnan tasolla. Suomen täytyy toteuttaa lupauksensa kansalaisjärjestöjen kehitysyhteistyömäärärahoista ja todellisten kumppanuuksien muodostamisesta eri yhteiskunnan toimijoiden kanssa. Vähimmäistasolla tämä tarkoittanee avointa keskusteluyhteyttä ja yhteisiä pelisääntöjä.


(*) Kehitysyhteistyön palvelukeskus (2003): Kokemuksia etelän kansalaisyhteiskunnista. Kansalaisjärjestöjen yhteiskunnallinen paikka, resurssit,verkostoituminen ja kehitysyhteistyö.

Kepan verkkokolumnistien esittämät mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.