Vieraskolumni

Kuluttamisen sietämätön keveys

Voimmeko sanoa etelän köyhille, että rikkaus ei luo onnellisuutta eikä pallomme kestä sitä, että jokaisella maailman asukkaalla on vessanpytty?
Kaisu Tuominen
27.9.2004

Kaisu Tuominen

Perheemme on muuttanut Kallion kaduilta lapsiperheystävälliseen lähiöön. Perheellistyminen on merkinnyt meille myös pesän rakentamista. Siinä missä mieheni ennen mainosti kykenevänsä milloin tahansa pakkaamaan hänelle tärkeät asiat yhteen matkalaukkuun ja vaihtamaan maisemaa, ovat elämän realiteeteiksi nyt muodostuneet asuntolaina, kännykkälaskut ja koko viikon ruokaostokset.

Tyytyväisten sukulaisten mielestä olemme aikuistuneet. Ystävien kanssa vitsailemme "Elämään laatua" -projektista, kun kapea vanha sänky vaihtuu uuteen luksukseen ja asunnossa on enemmän kuin yksi huone. Huomaan puhuvani miehelle siitä, miten oikeastaan auton hankkiminen voisi olla täysin tarpeellista. Kasvisruoatkin vaihtuvat huomaamatta lihapatoihin. Työpaikka alkaa olla välttämättömyys: ei vain mielekkään tekemisen vaan rahan ansaitsemisen takia.

Omassa mielessä vilahtaa silloin tällöin kysymys siitä, miten sitä huomaamattaan ajautuu osaksi kulutusyhteiskuntaa. Ympäristöllisesti ja sosiaalisesti kestävämmän elämäntavan tavoittelu näyttää kutistuvan biojätepusseiksi, lastenvaatteiden kierrätykseen ja istumiseen muutaman järjestön kokouksissa. Mutta kun tämä vain tuntuu niin mukavalta…

***

Omassa työssäni joudun usein pohtimaan sitä, millaista "kehitystä" oikein sinne kehitysmaihin ajamme ja kenellä on oikeus määrittää sen sisältö. Tulisiko etelän ollenkaan seurata länsimaista kehitysmallia, joka saa ihmiset voimaan pahoin ja tuhoamaan maapallon? Voivatko etelän maat teollistua vai tulisiko niiden jatkaa raaka-aineiden tuottajina, vaikkakin oikeudenmukaisemmin korvauksin? Tai pitäisikö etelän maiden odottaa teollistumisen suhteen kunnes pohjoinen kehittää tehokkaampaa ympäristöteknologiaa?

Koko maailman muuntuminen rikkaan pohjoisen kaltaiseksi näyttää ympäristöpainajaiselta. Mutta voimmeko ympäristöperustein sulkea jo nyt taloudellisesti ja poliittisesti marginaalissa elävät materiaalisen hyvinvoinnin ulkopuolelle?

Entä mikä minä olen sanomaan etelän köyhille: "Teidän ei kannattaisi uskoa tähän juttuun, koska rikkaus ei luo onnellisuutta eikä pallomme kestä sitä, että jokaisella maailman asukkaalla on vessanpytty." Ihmiset ympäri maailman tavoittelevat lisää materiaalista hyvinvointia.

Mosambikilaisessa kylässä ollessani haikailin ensin meiltä kadonneen yhteisöllisyyden ja hetkessä elämisen perään. Kuitenkin aika pian huomasin, ettei siinä köyhyydessä ole lopulta mitään hohdokasta. Siinä, että naapurin lapset itkevät itsensä iltaisin uneen, vauvat kuolevat ripuliin ja äidit raatavat lapset rinnoillaan tuntikausia peltotöissä polttavassa kuumuudessa.

Hyvinvointia voidaan varmasti saavuttaa muutenkin kuin tehomaataloudella, suurteollisuudella ja ajamalla ihmiset kaupunkeihin. Mutta tällä hetkellä niin kehitysmaiden ja kansainvälisten instituutioiden päättäjien ratkaisuna kuin ihmisten toiveena tuntuu useimmiten olevan länsimainen "edistys", ja sitä symboloivat elämän mukavuuden merkit: peltikatto, sähkö, jääkaappi ja televisio. Ja näitä valintoja on helppo kritisoida omasta turvallisesta yltäkylläisestä elämästään käsin.

Kehitysyhteistyön ja -politiikan tekijänä kuvittelen auttavani maailman köyhiä luomaan oikeudenmukaisempaa maailmaa. Itse kuitenkin vankasti arkipäivässäni tuen sellaista järjestelmää, joka niin sortaa sen ulkopuolelle suljettuja kuin tuhoaa ympäristöä.

Usein juuri tiukan työtahdin takia tulee tehtyä sosiaalisesti ja ekologisesti vähemmän reiluja valintoja. Kehitysmaa-asioiden nimissä olen myös jättänyt aikamoisen jättiläisen ekologisen jalanjäljen lentäessäni mantereelta toiselle.

Suurimpia syyllisiä ilmastomuutokseen ja uusiutumattomien luonnonvarojen ehtymiseen olemme kuitenkin me pohjoisen rikkaat asukkaat. Ehkä olisi sittenkin parempi keskittyä oman elämäntavan kritisointiin, jättäytyä markkinatalouden ulkopuolelle ja elää mahdollisimman omavaraisesti ja kulutuskriittisesti?

***

Toisaalta omavarainen elämä saattaa olla vain romanttinen visio. Ystäväni Jukan mukaan omavaraisuus ei nykyisellä väestömäärällä edes olisi mahdollista. Jos ruoka tuotetaan teho- ja suurmaatalouden keinoin, suuri osa "omavaraisuuteen" pyrkivistä teollisuusmaiden ihmisistä ei saisi omaa tuottavaa maatilkkuaan.

Jos taas luotaisiin maailma, jossa kaikki keskittyisivät tuottamaan oman ruokansa ilman koneita, ei sellainen maatalouden ulkopuolinen toiminta kuten nykyisenkaltaiset terveyspalvelut tai muu nykypalvelujen tuottama hyvinvointi olisi mahdollista.

Kaiketi juuri ruoantuotannon tehostuminen on sallinut monipuolisen tuotantomallin ja yhteiskunnallisen toiminnan ja muun muassa modernin valtion hyvinvointipalvelut ja kehitysyhteistyön.

Ehkä omavaraisuuden tavoittelun sijaan olisi ajettava ympäristö- ja ihmisystävällisempää ruoantuotantoa, teknologiaa ja liikkumista sekä palveluiden kuluttamista tavaroiden sijaan. Niin etelässä kuin pohjoisessa.


Kirjoittaja työskentelee Siemenpuu-säätiön kehitysyhteistyösihteerinä. Kepan verkkokolumnistien esittämät mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.