Vieraskolumni

Kulttuurishokki

Marko Lehto
10.4.2003



Olin asunut seitsemän vuotta Nicaraguassa kun asemapaikkani vaihtui Peruun. Ystävät ryhtyivät puhumaan kultturishokin vaarasta, kun kylämäinen miljoonan asukkaan Managua vaihtui 8 miljoonan asukkaan Limaksi. Välttääkseni shokkihoidon tarpeen päätin varautua kriisitilanteeseen hyvissä ajoin.

Ensimmaisenä rastinani oli opetella julkisten liikennevälineiden käyttö uudelleen. Nicaraguassa linja-auton kayttö työmatkoihin oli ollut lähes mahdottomuus, sillä vahva kuljetusalan ammattiliitto oli estänyt kaikki yritykset avata uusia reittejä uudella kalustolla. Managuan liikenteen kalustoa olisi syytä parantaa ja sen määrä kaksinkertaistaa. Kaluston surkea kunto ja palvelun epämääräisyys ovat pakottaneet kansalaiset taksien käyttäjiksi.

Perussa sen sijaan entinen presidentti, nykyisin maanpaossa elävä Alberto Kendi Fujimori aloitti ensimmäisen rakennesopeutusohjelmansa 90-luvun alussa irtisanomalla valtion virkamiehiä avokätisillä erorahoilla. Samanaikaisesti helpotettiin autojen tuontia Japanista. Monet entisistä virkamiehistä sijoittivat erorahansa pikkubusseihin, joita Lima on nyt täynnä. Niinpä Liman julkisessa liikenteessä on tällä hetkellä tuplakalusto sen tarpeisiin nähden. Työmatkaan käyttämälläni reitillä kulkee bussi joka kolmas minuutti. Pysäkkejä ei ole, joten voin nousta kotitaloni edestä bussiin, joka vie minut suoraan työpaikkani oven eteen. Työmatkani kestää kymmenisen minuuttia.

Seuraavana rastinani oli opetella kävelemään kaupungilla. Managuassa ei vuoden 1972 maanjäristyksen jälkeen ole ollut enää keskustaa, missä kävellä. Oli löytynyt vain laajoja lähiöitä ilman kunnollisia jalkakäytäviä. Ensimmäisen Limassa vietetyn viikon jälkeen jaloissani komeilikin muhkeat rakot ja heräilin öisin suonenvetoihin. Innostuksissani kävelin uusilla kävelykengilläni kaikki illat: kävely tuntui hyvältä. Hyräilin mielessäni vanhaa Röyhkän biisiä:

"Kuljen kuten kuninkaallinen, kuljen kuten kuningas. Minä kävelen."

Ensimmäisen viikon jälkeen ei näkynyt oirettakaan kultturishokista. Välttääkseni vieraantumisen suomalaisesta kulttuurista menin työviikon jälkeen julkiseen saunaan. Päivän tarjouksena oli paloruiskuhieronta, jota päätin vihdan puuttuessa kokeilla.

Löylyseurue halusi heti ensimmäiseksi selvittää, oliko Suomi sodan puolesta vai sotaa vastaan. Kerroin Suomen lähettävän Irakiin vain humanitaarista apua. Tämän toimenpiteen saunojat tuomitsivat täysin. Heidän mielestään ennakkopäätös humanitaarisesta avusta imperialismin aiheuttaman tuhon korjaamiseksi mahdollisti sotatoimet ja oli yhtälailla tuomittavaa. Ehkä siitä on kehitysyhteistyössä aina ollutkin kyse; yritetään epätoivoisesti korvata kolonialismin ja imperialismin jälkeensä jättämiä ongelmia köyhien maiden kansalaisille.

Kotiin kävellessäni ja paloruiskuhoidosta selvinneenä tunsin, ettei maan vaihdos ollut aiheuttanut kummempia oireita, vaikka ystäväni olivatkin niin odottaneet. Suurempi muutos oli työnkuvan vaihtuminen. Vaihduin konsulttivitsien kertojasta vitsien kohteeksi. Päätin kuitenkin yrittää olla erilainen konsultti, mitä se sitten tarkoittaisikin. Erilaisesta nuoresta erilaiseksi konsultiksi. Ympyrä oli sulkeutunut.

Kotona yritin selvittää oliko pojallani joitakin shokkioireita. Ei kuulemma ollut. Eroja hän oli kuitenkin kahden eri maan kohdalla huomannut: Nicaraguassa jäätelövaunun työntäjä soitti kelloa, kun taas Perussa oli ollut tapana puhaltaa sorsapilliin.

Sunnuntai-iltapäivänä makaan sängyssäni katsellen televisiota. Kaapelista näkyvät samat kanavat kuin Nicaraguassa. Seuraan BBC Woldistä sodan tapahtumia. Niin tekevät varmaan monet ystävistäni sekä Nicaraguassa että Suomessa. Hyräilen SE–yhtyeen Yarin vanhaa biisiä: "Iltapäivä Meksikossa - iltapäivä missä vaan” ja olen tyytyväinen kulttuurinvaihdokseen.


Kirjoittaja toimii konsulttina EU:n köyhyydenvähentämisprojektissa Limassa.