Vieraskolumni

Kulttuuri-imperialismia ja kukoistusta

Onnellisten tähtien alla edetessään uusi vihreä maailmanvallankumous olisi parasta apatian torjuntalääkettä.
Markku Kuisma
19.4.2011

Sodan synnyttämät kriisit suljetaan yleensä pois, kun pohditaan taloudellisen nousun ja kehityksen keinoja. Ei kannattaisi. Toistaiseksi tuoreimman finanssikriisin jälkeisiä etenemistapoja etsittäessä kannattaa katsoa myös suurten sotien kokemuksia.

Sodan luoma lama on tietysti taustaltaan erilainen kuin "normaali" rauhanajan romahdus. Siitä ei silti pääse mihinkään, että vaikeuksiin on etsittävä ulospääsy, olivat syyt mitkä hyvänsä. Tämä koskee tietysti yleisemminkin yhteiskunnallisen ja taloudellisen kehityksen problematiikkaa, siis sitä ikuista ja ratkaisematonta kysymystä, miksi jotkut ovat köyhiä ja toiset menestyvät.

Ensimmäinen maailmansota pisti uusiksi paitsi Euroopan poliittisen kartan myös koko aiemman kansainvälisen talousjärjestyksen. Vapaakauppa ja kansainvälinen kilpailukapitalismi haavoittuivat pahasti sodan juoksuhaudoissa. Haastajiksi ilmaantuivat kommunistisen Neuvosto-Venäjän lisäksi protektionismi, kartellit ja nationalistinen talouspolitiikka.

***

Suomi kulki tässä valtavirrassa. Ensinnäkin koko itsenäinen Suomi oli oikeastaan sodan synnyttämä, maailmansodan sivutuote. Vaikuttavia tuon kauden luomuksia olivat myös Saksan mallin mukaan (ja Saksan uhkaa vastaan) perustetut puunjalostusteollisuuden myyntiyhdistykset eli vientikartellit. Niiden kaari kantoi vuodesta 1918 aina 1990-luvulle.

Kartellien perusidea oli yhdistää suomalaisten tuottajien voimavarat, valloittaa yhdessä asemia uusilla kilpailuilla maailmanmarkkinoilla ja kääntää tällä tavoin mahdollisimman vuolaat vientitulovirrat kotimaahan.

Saman kauden tulokkaita olivat myös valtionyhtiöt. Niillä haluttiin edistää kansakunnan kehitystä nopeutetulla teollistamisella, liian hitaina ja heikkoina pidetyt markkinavoimat kärsimättömästi ohittaen.

Kolmas vuodesta 1918 lähtenyt suuri linja oli oman maatalouden edistäminen. Tavoitteena oli valtiollista itsenäisyyttä vahvistavan elintarvikeomavaraisuuden luominen, tarvittaessa protektionistisella tullipolitiikalla.

Taustalla olivat vuosien 1917—1918 traumaattinen riippuvuus tuontiviljasta ja tuonnin pysähtymistä seurannut nälkäkriisi ja punakapina, joka sai sytykettä myös maaseudun tilattoman väestön kurjuudesta. Tätä kautta kuvaan tuli mukaan myös maanomistusolojen uudistamisen.

***

Näin Suomi liittyi Itä-Euroopan muiden uusien valtioiden tavoin osaksi "vihreää vallankumousta", jolla on tarkoitettu radikaalia maanomistuksen uudistusaaltoa. Ensimmäisessä maailmansodassa romahtaneista Venäjän ja Itävalta-Unkarin imperiumeista irtautuneissa agraarisissa reunavaltioissa oikeastaan kaikissa tavoiteltiin syvällisiä maareformeja heti itsenäisyyden toteuduttua.

Uudistusten kärki kohdistui useimmiten vierasperäisen suurmaanomistaja-aatelin mahdin murskaamiseen ja pienviljelijöiden aseman parantamiseen. Suomessa vivahteet olivat hiukan toiset. Täällä päätavoitteita olivat metsäyhtiöiden maanvaltauksen rajoitukset ja itsenäisen talonpoikaiston vahvistaminen. Osatilan vuokraajista tehtiin maanomistajia vuoden 1918 torpparilain mukaisilla edullisilla lunastushinnoilla, ja muutenkin itsenäisen, omistavan maanviljelijäluokan asemaa lujitettiin.

Vihreä vallankumous Itä-Euroopassa johti parhaimmillaan talonpoikaiston yhteiskunnalliseen nousuun ja poliittisten voimasuhteiden agraarivaltaisuuteen, joka ohjasi osin myös muuta talouskehitystä. Maailmansotien välistä Suomea ei aiheetta ole kutsuttu talonpoikien tasavallaksi, siinä määrin suotuisasti kasvoivat viljelijöiden tulot ja siinä määrin tukevasti agraarisuunta määräsi politiikan perusrytmin.

***

1920-luvun taitteen vihreä vallankumous oli sodan synnyttämää syvää kriisiä seurannut käännekohta, tihentynyt rakennemuutosten vaihe, joka määritteli tulevaisuutta pitkäksi ajaksi eteenpäin. Samaa mallia voi soveltaa myös nykytilanteeseen ja kysyä, onko nyt havaittavissa sellaisia suuria muutospaineita, jotka ohjaisivat tietä nykyisen kriisin raunioilta kauas tulevaisuuteen?

Etsimättä mieleen tulee maailmanlaajuinen tarve ilman, vesien ja muun luonnon puhdistamiseen ihmiskunnan aiheuttamalta likaantumiselta. Globaali luonnonsuojelu ja päästöjen tuntuvat leikkaukset ovat ajankohtaisia ja kiireellisiä hankkeita aivan riippumatta siitä, mihin suuntaan, mistä syistä ja millä tahdilla ilmasto muuttuu. Ilmaston nopea lämpeneminen seurauksineen aiheuttaa tietysti vielä lisäpaineita sopeuttaa yhdyskuntia, rakentamista ja tuotantoa väistämättä muuttuviin oloihin.

Jos ja kun toimet saadaan toden teolla ja maailmalaajuisina käyntiin, edessä voi siintää uudenlainen vihreä vallankumous: elämäntapojen muutokseen yhdistyvä "vihreän" teknologian investointien huikea nousu. Parhaimmillaan tämä voi johtaa talouden ja kulttuurin kukoistukseen.

Onnellisten tähtien alla edetessään uusi vihreä maailmanvallankumous olisi parasta apatian torjuntalääkettä. Oikein hoidettuna välttämättömyydestä voisi tulla hyve, pelätyistä uhrauksista talouskasvun lähde. Myös Suomen vahvalle teknologiateollisuudelle ja energiaosaamiselle tällainen jättiprojekti avaisi huikeita etenemismahdollisuuksia.

***

Muutama paha mutka on vielä matkassa. Iso asia on, kyetäänkö kansainvälisesti todella sopimaan tehokkaista pelisäännöistä. Vielä isompi asia on, pystytäänkö maailman väestönkasvu panemaan kuriin, vaikka sitten Kiinan mallin mukaisella yhden lapsen politiikalla.

Tehokkaampi ja myönteisempi keino luultavasti olisi yltiöpäinen investoiminen tyttöjen ja naisten koulutukseen ja yhteiskunnallisen aseman voimakkaaseen parantamiseen.

Tämäkään tie ei ole helppo, eteneminen edellyttäisi määrätietoisen myönteistä kulttuuri-imperialismia, jolla takapajuiset teokratiat, diktatuurit ja eriväriset fundamentalismit ja rosvoparonit työnnettäisiin taka-alalle ja alistavat sosiaaliset suhteet murrettaisiin.

Mutta toisaalta, kannattaako kamalasti pysähtyä murehtimaan sortumista kulttuuri-imperialismin syntiin naisten ihmis- ja elämänoikeuksia puolustamalla? Jos maailman väestönkasvua ei saada hallintaan, puhtaalle ilmalle, vedelle ja luonnolle ja tietysti myös toiveelle hyvinvoivasta ihmiskunnasta voi kai jättää lopulliset jäähyväiset.

Kirjoittaja on Pohjoismaiden historian professori Helsingin yliopistossa. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.