Vieraskolumni

Kuka pelkää velkajärjestelyä?

Ei ole mitään syytä olettaa, että Kreikan valtionvelan hallitusta uudelleenjärjestelystä olisi merkittävää haittaa euroalueen taloudelle.
Christer K. Lindholm
20.9.2011

Vaikka rahoitusmarkkinoiden toimijoita voi syyttää monestakin asiasta, realismin puute ei ole yksi niistä. Siinä missä euroalueen poliitikot ja Euroopan keskuspankin ylin johto edelleen uskoo — tai ainakin väittää uskovansa — Kreikan selviytyvän taloudellisesta kurimuksestaan pelkän vyönkiristyksen avulla, rahoitusmarkkinoilla maan ajautumista velkasaneeraukseen pidetään jo lähestulkoon varmana.

Pitäisikö meidän siis olla huolissamme siitä, että pankkien ja niiden talutusnuorassa kulkevien poliitikkojen maalailemat kauhukuvat velkasaneerauksen seurauksista saattavat pian toteutua?

Ainakin historian perusteella velkasaneerauksen seurauksista esitetyt skenaariot vaikuttavat suoranaiselta kauhupropagandalta. Velkajärjestelyjä on muodossa tai toisessa tehty niin kauan kuin valtiot ovat lainanneet rahaa, ja niiden kielteiset taloudelliset seuraamukset ovat lähes poikkeuksetta jääneet varsin lyhytaikaisiksi.

Jopa näppinsä polttaneet velkojat ovat yleensä unohtaneet kärsimänsä luottotappiot varsin nopeasti, eikä velkajärjestelyn syntiin langenneilla mailla ole näin ollen ollut kovinkaan vaikeaa saada kohtuullisen "karenssin" jälkeen uutta lainaa markkinoilta. Rahoitusmarkkinakriisien ennustajana kunnostautuneen amerikkalaisekonomisti Nouriel Roubinin sanoin rahoitusmarkkinoilla näyttää todellakin olevan varsin lyhyt muisti.

***

Myös velkajärjestelyn seurauksista varoittelevat tahot hakevat mielellään tukea väitteilleen jos ei aivan historiasta niin ainakin lähivuosien kokemuksista. Ylivoimainen suosikkipelote tässä yhteydessä on Lehman Brothers -investointipankin konkurssi syksyllä 2008, joka johti maailmanlaajuiseen rahoitusmarkkinoiden hyytymiseen ja sen myötä kansainväliseen taantumaan. Vertaus Lehman Brothersin konkurssin ja nykyisen eurokriisin välillä ontuu kuitenkin pahasti ainakin kolmesta syystä.

Ensinnäkin pankkijärjestelmän läpinäkyvyys on ainakin täällä Euroopassa huomattavasti parempi kuin syksyllä 2008. Lehman Brothersin ajautuessa konkurssiin yksittäiset pankit eivät tienneet kuinka paljon muiden pankkien taseissa oli "myrkyllisiä" arvopapereita — subprime-asuntolainoihin perustuvia obligaatioita ja niiden ympärille rakennettuja johdannaisia — ja juuri tämä epävarmuus pysäytti pankkien välisen lainanannon kuin seinään. Tänä päivänä sen sijaan tiedetään melko tarkkaan, kuinka paljon rahaa eri pankeilla on kiinni euroalueen kriisimaiden valtionobligaatioissa.

Toiseksi eurooppalaispankkien likviditeetti on huomattavasti parempi kuin kolme vuotta sitten. Syyskuun alussa pankeilla oli yli 160 miljardia euroa erittäin lyhytaikaisina niin sanottuina päivätalletuksina Euroopan keskuspankissa siitäkin huolimatta, että päivätalletuskorko on tällä hetkellä vaivaiset 0,75 prosenttia. Tällaisella likviditeettivarannolla on äärimmäisen epätodennäköistä, että yksikään eurooppalaispankki ajautuisi samanlaiseen likviditeettipulaan joka koitui Lehman Brothersin tuhoksi.

Kolmanneksi pankkijärjestelmän potentiaalisten luottotappioiden laajuutta — johdannaisten aiheuttamista tappioista puhumattakaan — oli mahdotonta arvioida syksyllä 2008. Tämä johtui paitsi edellä mainitusta läpinäkyvyyden puutteesta myös siitä, ettei kukaan pystynyt mitenkään ennustamaan miten kauan ja miten syvälle asuntojen hinnat vielä putoaisivat, tai kuinka moni asuntovelallinen vielä ajautuisi maksuvaikeuksiin. Velkajärjestely edellyttää sen sijaan jo määritelmällisesti velkojien ja velallisen välisiä neuvotteluja, joissa selkeästi määritellään kuinka suuren luottotappion velkojat joutuvat kärsimään.

***

Kaiken kaikkiaan ei siis ole mitään syytä olettaa, että Kreikan valtionvelan hallitusta uudelleenjärjestelystä olisi merkittävää haittaa euroalueen taloudelle. Miksi meitä siis pelotellaan kauhukuvilla, joissa velkajärjestelyä esitetään Mustan Surman ja Egyptin seitsemän vitsauksen yhdistelmänä?

Vastaus on karussa yksinkertaisuudessaan, että nämä kauhuskenaariot ovat tahallinen yritys pelotella euromaiden ja erityisesti kriisimaiden kansalaisia hyväksymään niitä "uhrauksia", joita pääoman etu vaatii.

Olemme jo neljännesvuosisadan ajan eläneet talousjärjestelmässä, jossa pääoman etu on poliittisen eliitin enemmän tai vähemmän avoimella myötävaikutuksella asetettu kaiken muun, myös kansalaisten hyvinvoinnin edelle. Jos kansalaiset eivät vapaaehtoisesti suostu uhraamaan hyvinvointiansa pääoman alttarille, heidät on pikimmiten peloteltava takaisin ruotuun riittävän hurjien uhkakuvien avulla. Samaa toimintatapaa noudatettiin jo vanhassa sääty-yhteiskunnassa, jossa kirkko uhkasi rahvasta ikuisella kadotuksella jos se uskaltaisi nousta vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä vastaan.

Kun sääty-yhteiskuntaa lopulta alettiin pelottelusta huolimatta kyseenalaistaa, kävi varsin pian ilmi, ettei se ollutkaan ainoa mahdollinen yhteiskuntajärjestys. Olisiko meidänkin jo aika viitata kintaalla kauhupropagandalle ja asettaa pääoman edun hallitsema, "ainoana mahdollisena" pidetty talousjärjestelmä kyseenalaiseksi?

Kirjoittaja on kauppatieteiden tohtori ja Åbo Akademin kansantaloustieteen tutkija. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.