Vieraskolumni

Kuka hakkaa vähiten, voittaa?

Keskustelu naisiin kohdistuvasta väkivallasta on typistynyt ilmeisesti kilpailuun siitä, mikä kansanryhmä on vähiten paha. Väkivallan uhrit ja itse ongelma pääsevät unohtumaan.
Tuuli Hongisto
26.1.2016

Ilta-Sanomien Ulla Appelsin kirjoitti hiljattain kolumnin otsikolla "Suomalainen mies, sinä et ole sika". Kolumni käsitteli seksuaalisen ahdistelun ympärillä käytävää keskustelua. Häntä huoletti se, että nyt annettaisiin kuva Suomesta, jossa kotimainen seksuaalinen väkivalta olisi hyväksyttävää. Erityisesti Appelsinia huoletti se, että "suomalaisista miehistä saa sanoa ihan mitä tahansa".

Hän muistutti, että Suomessa on kuitenkin verrattain hyvät oltavat naisille.

Olen samaa mieltä Appelsinin kanssa siitä, että on selvää, että Suomessa olemme monella mittarilla maailman kärkeä tasa-arvossa. Jokainen suomalainen mies ei tietenkään hyväksy naisiin kohdistuvaa väkivaltaa.

On kuitenkin erikoista, että naisiin kohdistuvasta väkivallasta on tullut kisa siitä, mikä kansanryhmä siihen syyllistyy eniten. Sen sijaan, että keskittyisimme ongelmaan itseensä, keskitymme varmistelemaan, ettemme ainakaan syytä suomalaisia miehiä.

Ikään kuin se, että puhumme ongelmasta, olisi syytös kaikkia kohtaan.

* * *

Suomessa on vakava naisiin kohdistuvan väkivallan ongelma – ihan kotikutoisesti. Noin 20–30 naista kuolee joka vuosi parisuhdeväkivallan uhrina.

Tämä on oma kunniamurhien perinteemme.

Lääppimis- ja huorittelukulttuurilla, jonka takia ihmiset jopa kerääntyivät hieman yli viikko sitten Helsinkiin mielenosoitukseen kertomaan omista häirintäkokemuksistaan, on yhteys myös laajempaan naisvihaan ja naisiin kohdistuvaan väkivaltaan.

On ilmiselvää, että jokainen suomalainen mies ei tätä kulttuuria allekirjoita, mutta on myös ongelmallista, että feministien suurimmaksi työnsaraksi alkaa muodostua sen todisteleminen, etteivät he halua syyllistää jokaista miestä.

En tarkoita tällä sitä, että yleistäminen tai jokaisen miehen syyllistäminen seksuaalirikoksista tai naisiin kohdistuvasta väkivallasta olisi missään tapauksessa ok. On päin vastoin erittäin ongelmallista, että se, että puhutaan olemassa olevista vakavista ongelmista, halutaan ymmärtää yleisenä syyttelynä.

Väite siitä, että feministit vihaisivat miehiä tai haluaisivat leimata jokaisen miehen naisvihaajaksi on hatara olkiukko, jonka suurin saavutus tähän mennessä on harhauttaa asiakeskustelu raiteiltaan.

Sen sijaan, että kuunneltaisiin esimerkiksi syrjityn tai häirityn kokemuksia, halutaan nostaa kärjeen todistelu siitä, että verrattain meillä on kaikki kuitenkin hyvin. Että pitäisi olla kiitollinen ja todelliset ongelmat ovat jossain muualla.

Yhtäkkiä asian keskiössä ei olekaan enää kysymys kokemuksista seksuaalisesta ahdistelusta tai väkivallasta, vaan tiettyjen miesten paha mieli siitä, että joku saattaisi kuvitella heidän syyllistyneen häirintään.

* * *

Kotimaisen feminismikeskustelun dynamiikasta tulee mieleen rotukeskustelu Yhdysvalloissa.

Luin hiljattain Huffington Postista John Mettan tekstin, jossa kirjoittaja kertoi, ettei keskustele rodusta tai rasismista valkoisten ihmisten kanssa, koska hän oli nähnyt, ettei se yleensä johda mihinkään.

Usein se johtaa vain keskusteluun, jossa mustat ihmiset toistelevat sitä, että rasismia tapahtuu ja valkoiset ihmiset vastaavat sillä, etteivät he ole henkilökohtaisesti rasisteja.

Metta kirjoittaa, että sen lisäksi, että elää rasistisessa yhteiskunnassa, on uuvuttavaa, surullista ja vihastuttavaa joutua perustelemaan rasismin olemassaoloa joka päivä.

Metta huomauttaa, että koko keskustelu rodusta ja rasismista keskittyy Yhdysvalloissa suojelemaan valkoisten ihmisten tunteita.

"Se todellisuus, jossa tuhannet viattomat ihmiset joutuvat raiskatuiksi, ammutuiksi, vangituiksi ja vaiennetuiksi on vähemmän tärkeää kuin se mahdollisuus, että yksikään valkoinen olisi osallinen rasistisessa järjestelmässä. –– Miljoonat mustat elämät ovat vähemmän arvoisia, kuin yhden valkoisen ihmisen loukatut tunteet."

Ilmiölle on nimityskin: "white fragility", joka suomeksi varmaankin käännettäisiin "valkoinen haavoittuvaisuus".

* * *

Puolustautuminen ylläpitää etuoikeutettujen ryhmien asemaa niinä, joiden ääni kuullaan ja joilla on vahvin oikeus tuoda esiin oma kokemuksensa.

Miehisestä haavoittuvaisuudesta lienee kyse myös silloin, kun väitetään miehiä sorrettavan, kun nostetaan naisten aseman parantaminen esiin – tai koko miessukupuolta syyllistettävän, kun puhutaan naisiin kohdistuvasta väkivallasta tai ahdistelusta.

On uuvuttavaa, surullista ja vihastuttavaa, jos ei voi puhua naisiin kohdistuvasta väkivallasta ja seksuaalisesta ahdistelusta joutumatta aina muistamaan painottaa, ettei jokainen mies ole syypää ilmiöön – tai joutumatta muistamaan pehmentää sanomaansa sillä, että jossain muualla on vielä huonommin asiat.

Aiheeseen liittyvä #notallmen -hashtag sai jo pari vuotta sitten vastineekseen #yesallwomen-tunnisteen. Vaikka jokainen mies ei olisikaan syyllinen, suurin osa naisista kohtaa elämässään naisvihaa, häirintää tai väkivaltaa jossain muodossa.

Se on meidän kaikkien ongelma.

Toivottavasti Suomessakaan ei käy niin, että on tärkeämpää varmistaa, ettei yksikään suomalainen mies loukkaannu turhaan ja muistuttaa, että asiat ovat huonommin Afganistanissa, kuin pitää esillä sitä asiaa, että meillä on edelleen paljon tekemistä sen eteen, ettei kukaan nainen joudu ahdistelun tai väkivallan kohteeksi.

Kirjoittaja on helsinkiläinen markkinointisuunnittelija ja vapaa toimittaja. Kepan verkkokolumneissa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien henkilökohtaisia, eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.