Vieraskolumni

Kuin oksa katkeaisi

Näemme arjessa väkivaltaa, syrjäytymistä tai rasismia, johon emme jaksa tai viitsi puuttua. Mutta melko harvoin sellaista, johon emme oikeasti uskalla puuttua.
Marie Kajava
10.9.2012

Viimeisten viikkojen aikana olemme palanneet kouluihin, töihin, harrastuksiin, lähikauppoihin, minkälaiseen arkeen kukin kuuluukaan. Lomalta paluu tapahtuu usein monta muistoa ”rikkaampana” ja kokemuksistaan voi sitten kertoa lounastunnilla tai kassajonossa.

Jäin pohtimaan, mikä muisto nousee omasta kesästäni kirkkaimpana. Peruskuvastoon kuuluivat meri ja valoisat yöt, siskonpoika opettelemassa pissaamaan seisaaltaan, sammakot, sade ynnä muuta.

Muistoista nousee kirkkaimpana yksi.

On heinäkuun alku, istumme viltillä Helsingin ydinkeskustan Ruttopuistossa eli Vanhassa kirkkopuistossa. Aurinko paistaa ja puisto on täynnä ihmisiä: duunareita lyhyemmän työpäivän jälkeen, lomalaisia läheltä ja kaukaa, tutut romanialaiset keräämässä pulloja. On patonkeja viltillä, on juomia, on mitä parhain kaupunkitunnelma. Tämä on meidän kaikkien kesäinen olohuone, koti.

Kiinnitän huomion nuoreen mieheen, joka kävelee puiston poikki ja asettuu susikoiransa kanssa nurmikolle. Hän on rauhaton ja käyttäytyy oudosti. Mies komentaa koiran istumaan läheisen nuorten naisten porukan seuraksi piknik-viltin reunalle, kauas itsestään ja viheltää sen sitten luokseen. Sama toistuu muutaman kerran.

Onpa outo tapa flirttailla, ajattelen.

Romaniäiti ja -poika pitävät taukoa nurmikon laidassa. Susikoira istuu viereisen tyttöporukan piknik-viltin reunalla. Aurinko paistaa.

Aivan yhtäkkiä nuori mies juoksee romaniäidin ja -pojan luokse huutaen kovaan ääneen, että vittu mitä sä heitit mun koiran päälle, vittu millä sä heitit mun koiraa.

Ja sitten kuuluu kova naksahdus – kuin oksa katkeaisi – kun mies potkaisee romanipoikaa selkärankaan. Poika juoksee miestä pakoon viereiselle tyttöjen piknik-viltille. Koira juoksee pojan perään, se koettaa hyökätä, mutta poika piiloutuu piknik-seurueen keskelle. Koiran häntä heiluu, mutta hampaat näkyvät. On todella vaikea arvioida, onko se hyökkäämässä pojan kimppuun uudelleen vai leikkiikö se.

Samassa mies lyö romaniäitiä ylävartaloon ja usuttaa koiraansa huutaen, että vitun paskat, vitun romanit, tänne te tulette elämään meidän rahoilla.

Susikoira vahtii poikaa. Joka itkee.
Susikoira odottaa käskyä ja poika itkee.

Ja me kaikki istumme, eikä kukaan uskalla puuttua tilanteeseen, koska tuo susikoira näyttää siltä, että se hyökkää kimppuun miehen pienimmästä käskystä. Mies huutaa vielä hetken, lähestyy poikaa, käskee sitten koiran luokseen ja lähtee nopeasti pois puistosta.

Poliisit tulevat aikanaan paikalle, poikaa tutkitaan ja silminnäkijät kertovat tapahtumista. Poika on pelästynyt pahasti, mutta hän ei ilmeisesti saanut potkusta näkyviä vammoja. Poliisien kanssa asioiminen ei ole perheelle helppoa, koska yhteistä kieltä ei löydy. Meistä puistoilijoista kukaan ei nähnyt romanipojan heittäneen koiraa yhtään millään, olemme ehdottomasti sitä mieltä, että nuori mies oli sekakäyttäjä ja todennäköisesti hallusinoi.

Poliisit ajavat autolla lähikatuja haravoiden, mutta eivät löydä enää miestä ja susikoiraa.

***

”Kyllä minä olisin puuttunut, jos ei olisi ollut sitä koiraa.”
”Mä en ois silti uskaltanut.”
”Mä odotin koko ajan, että joku mies ois puuttunut tilanteeseen.”
”Hullu! Ihan sekopää jäbä!”
”Miten paljon tota poikaa voikaan pelottaa, kun tämä puistohan on sen koti.”
”Mua pelotti. Mä jähmetyin. Mä en uskaltanut puuttua asiaan.”
”Tommonen koira se on aika hyvä ja halpa henkivakuutus.”
”Mua hävetti ihan helvetisti.”

Pelon maantiede voi laskeutua aurinkoiseen puistoon. Mietin poikaa ja sitä, miten hän joutui väkivallan kohteeksi puistossa, siis työpaikallaan, olohuoneessaan, julkisella paikalla, ihmisten ympäröimänä. Miten pitkään sellainen pelko seuraa – seuraavaan päivään, viikkoon, ensi kesään.

Olisiko joku voinut puuttua tilanteeseen, olisinko minä voinut puuttua – onhan aivan naurettava ajatus, että nuori mies terrorisoi puistoa keskellä kirkasta päivää ja käyttää aseenaan lähtökohtaisesti viatonta, mutta itse kouluttamaansa isoa koiraa.

Vai keksimmekö kaikki koirasta tekosyyn perusteeksi omalle toimimattomuudelle?

Olen piirtänyt erilaista vaihtoehdoista mieleeni kuvia ja tullut siihen tulokseen, että en oikeasti olisi uskaltanut mennä väliin. Kenties koira olisi hyökännyt kimppuuni tai nuorimies olisi aggressioissaan usuttanut sen terähampaineen pojan kimppuun.

Arjessa tulee vastaan tilanteita, joihin ei viitsi tai jaksa puuttua: on joku jonka kauppakassi putoaa; toiset, jotka kähisevät ratikkapysäkillä; kolmannet jotka solvaavat rasistisesti bussissa kanssamatkustajiaan. Niissä tilanteissa omaa passiivisuutta on syytäkin jäädä miettimään. Mutta melko harvoin vastassa on tilanteita, joihin ei oikeasti uskalla puuttua.

Kolumnisti on vapaa kirjoittaja. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.