Vieraskolumni

Kritisoin valtaapitäviä - ja jouduin jättämään kotimaani

Kepan tansanialainen vieraskolumnisti Ansbert Ngurumo kertoo pysäyttävän pakotarinansa Tansaniasta Keniaan. Ngurumolla oli onnea matkassa, mutta muut journalistit eivät ole olleet yhtä onnekkaita.
Ansbert Ngurumo
1.3.2018

Kun päätin ryhtyä journalistiksi 20 vuotta sitten, en osannut odottaa, että tästä tulisi näin vaikea ammatti. Kutsumus, jossa päätyisin saamaan niin vihamiehiä kuin ystäviäkin.

Enkä osannut kuvitellakaan, että saisin ystäviä hyvin kaukaa kotoa – ystäviä, jotka tulisivat lopulta pelastamaan minut vihollisiltani Tansaniasta.

Tarkoitan journalistisen totuuden vihollisia, viranomaisia, jotka haluavat journalismin tekevän ainoastaan sitä, mitä he haluavat painettavan tai lähetettävän tv:stä. Tarkoitan niitä valta-asemassa olevia ihmisiä, jotka ovat niin korruptoituneita, että kuvittelevat olevansa isäntiä – eivät enää kansalaisten renkejä.

Kun 2. lokakuuta 2017 laupiaat samarialaiset varoittivat minua tapporyhmän juonesta, jonka tarkoitus oli riistää henkeni presidentin kritisoimisesta, minut pelastaneet ystävät olivat kotoisin kaukaa – Suomesta, Keniasta, Yhdysvalloista, Tanskasta ja Ruotsista, lukuun ottamatta myös erästä paikallista ihmisoikeusjärjestöä.

Ja kun Mwananchi-nimisen sanomalehden toimittaja Azory Gwanda kaapattiin 21. marraskuuta 2017 - luultavasti samojen totuuden vihollisten taholta - minut oli jo siirretty Kenian Nairobiin, kiitos New Yorkissa sijaitsevan, toimittajia puolustavan Committee to Protect Journalists (CPJ) -järjestön

Gwanda on edelleen kadoksissa, ja Tansanian hallitus pysyy vaiti asiasta. En voi olla ajattelematta, että tämä toinen journalisti ei ollut yhtä onnekas kuin minä. Hän ei saanut vihjettä laupiailta samarialaisilta, eivätkä häntä pelastaneet kaukaiset kollegat.

* * *

"En ikinä kuvitellut itseäni pakenemassa ja piilottelemassa."

Minulle tämä kertoo vain siitä, että vielä monet muutkin joutuvat kärsimään tai kuolemaan paikallisten apukeinojen puuttuessa. Aloitteiden, joilla suojeltaisiin journalisteja, taiteilijoita, poliitikkoja ja aktivisteja, joita viranomaiset ahdistelevat heidän työnsä takia.

En ikinä kuvitellut itseäni pakenemassa ja piilottelemassa "tuntemattomilta henkilöiltä", jotka ovat nyt pakottaneet minut olemaan erossa perheestäni ja kotimaastani jo neljä kuukautta.

Edes lähipiirini ei tiedä kaikista koettelemuksista, joita olen joutunut käymään läpi tähän mennessä kuultuani perässäni olevasta tapporyhmästä. Sitä, kuinka pakenin palkkamurhaajia viettäen kaksi viikkoa siirtyen hotellista toiseen Dar es Salaamin sisällä. Ja että tämä olisi vasta piinaavan pitkän matkani alku ajelehtiessani paikasta toiseen etsien turvapaikkaa.

Ystäväni eivätkä viholliseni tiedä, että eräänä yönä piilottelin jo neljännessä hotellissa, kun kyseisen hotellin johtaja tuli puheilleni. Hän kehotti minua jättämään hotelli heti seuraavana aamuna, koska hänelle oli vihjattu, että "jotkut hallituksen ihmiset" olivat saaneet tietää sijaintini. He olivat jäljittäneet minua ja kyselleet olinpaikastani.

Johtaja kertoi minulle myös, että kaksi heistä oli esittäytynyt poliiseiksi ja varannut samasta hotellista huoneet. Tämän takia johtaja uskoi, että henkeni oli vaarassa.

* * *

"Tuntui paradoksaaliselta, että lesket ja orvot tarjosivat minulle turvapaikan."

Heti sen jälkeen, kun hotellin johtaja oli puhunut kanssani ja jätti huoneeni, tunsin kylmän hien. Haistoin veren, ja kuolema tuntui väistämättömältä. Siispä tein päätöksen lähteä hotellista saman tien – en seuraavana päivänä, vaan heti.

Ystäväni saapui paikalle 15 minuutissa. Paniikin ja sokin takia en edes tiennyt, minne lähdimme. Hän vain ajoi, mutta päämäärää ei ollut.

Matkalta soitin journalistiystävälleni, joka on myös pääoppositiopuolue Chademan edustaja. Hänen avullaan minut siirrettiin salaiseen turvapaikkaan keskellä yötä. Sieltä minut kahden viikon päästä pelasti CPJ ja siirsi Nairobiin, Keniaan.

Nairobista sain vuokrattua huoneen järjestöltä, joka tekee töitä leskien ja orpojen parissa. Tuntui paradoksaaliselta, että lesket ja orvot tarjosivat turvapaikan minulle, viiden lapsen isälle ja 20-henkisen suurperheeen päälle.

Se, että katon pääni päälle tarjosi puutteenalaisten naisten ja tyttöjen koti, sai minut tajuamaan, kuinka varaton olin. Samalla tajusin, kuinka kipeästi meidän on järjestettävä lisää resursseja ja tukea journalisteille, jotka ovat avun tarpeessa ympäri maailmaa.

Sillä parhaimmillaan tämä apu voi pelastaa elämiä.