Vieraskolumni

Kriisi ja tuho — vai luova tuho?

Snellmanin aikana 1860-luvulla Suomi uudistui rytisten. Kun paremmat ajat koittivat, tulivat luovan tuhon jäljet näkyville. Mitähän meidän ajastamme ajatellaan parin sukupolven päästä?
Markku Kuisma
26.11.2012

"Mikä on mädäntynyttä, se sortukoon", J. V. Snellman vastasi arvostelijoilleen, jotka kauhistelivat 1860-luvun jälkipuolen syvän kriisin aiheuttamaa taloudellista sekasortoa ja hätää.

Suomen suuriruhtinaskunnan valtionfinansseista vastannut senaattori Snellman tarkoitti ankaralla lausunnollaan samaa ilmiötä, jota itävaltalais-yhdysvaltalainen taloustieteilijä Joseph Schumpeter (1883—1953) kuvasi myöhemmin "luovan tuhon" käsitteellä.

Snellmania ja Schumpeteriä yhdistävä perusidea on yksinkertainen.

Sen mukaan talouselämän perusdynamiikkaan kuuluu aikansa eläneiden, huonosti hoidettujen tai muista syistä elin- ja kilpailukykynsä menettäneiden yritysten, toimialojen ja kokonaisten elinkeinojen sortuminen. Niiden tilan valtaavat alat ja yritykset, jotka uusilla tuotteillaan, tehokkaammilla organisaatioillaan tai muilla innovaatioillaan lunastavat paikkansa markkinoilla.

Matalasuhdanteet, taantumat ja lamakaudet paljastavat yleensä heikkoudet armotta. Juuri siksi ne ovat snellmanilais-schumpeteriläisen luovan tuhon etsikkoaikaa. Kriisiin sisältyy siis aina myös mahdollisuus parempaan: pahat ajat pakottavat uudistamiseen.

***

Kukaan ei tiedä, mitä maailmalla ja meillä on globaalin finanssikriisin laukaisemien surkeuksien jäljiltä edessämme.

Eurooppa ja etenkin euroalue tuntuu jumiutuneen itse rakentamaansa hässäkkään, josta ei näytä olevan ulospääsyä. Väkisin koossa pidetty rakennelma ei vaikuta enää keinolta ratkaista ongelma, vaan on itse ongelma. Se pikemmin luo uhkaavan oloisia poliittisia jännitteitä ja paluuta aggressiiviseen nationalismiin sen sijaan että yhdistäisi myönteisessä mielessä Eurooppaa.

Yhdysvallat ei voi kovin paljon paremmin. Sitä paitsi siellä uhkana on valtionvastaisen ja populistisen äärioikeiston luoma poliittinen umpikuja, joka estää tarpeelliset uudistukset. Kiinan kasvupolitiikkakin vähintään yskähtelee, eikä hyviä uutisia tulvi muualtakaan.

Ja nyt siis on puhe pelkästään taloudellisesta kasvusta, työllisyydestä ja sen sellaisesta, eikä maailman tilasta ja ihmisten onnesta. Molemmat tosin liittyvät läheisesti talouden menestykseen, vaikka eivät lainkaan niin suoraviivaisesti kuin kasvupolitiikan innokkaimmat puolestapuhujat tapaavat esittää.

***

Joka tapauksessa talouskasvun kannaltakin on hyödyllistä vertailumielessä tarkastella millaisia kehityspolkuja kulkien kriiseistä on irtauduttu eri maissa eri aikoina.

Snellmanin aika on tässä suhteessa itse asiassa yllättävän kiinnostava: 1860-luvun Suomeen vaikuttivat yhtä aikaa ja samansuuntaisesti kansainvälinen finanssikriisi, vahvan markan valuuttapolitiikka ja epäsuotuisa ilmasto aivan poikkeuksellisen tuhoisalla tavalla.

Dramaattisinta ja järkyttävintä olivat suuret nälkävuodet 1866—1868. Juuri tähän vaiheeseen liittyy myös äskettäin palkitun esikoiskirjailijan Aki Ollikaisen Nälkävuosi-romaani.

Katastrofin taustalla oli kurja ilmasto, joka muistutti paljon sitä, mihin oli ehditty tottua 1600-luvulla eli pikku jääkauden pahimmassa vaiheessa. Onnettomin oli vuosi 1867, jolloin sato jäi lähes puoleen normaalista. Se merkitsi nälkää, velkaa ja maatilojen pakkohuutokauppoja.

Heikot sadot lähialueilla vaikeuttivat tilannetta ja johtivat viljan hinnan jyrkkään kohoamiseen. Oma roolinsa oli myös valtion tiukalla budjettipolitiikalla. Sitä ohjasi sosiaalipoliittinen perusnäkemys, joka korosti alamaisten omaa vastuuta ja parempiosaisten hyväntekeväisyyttä julkisten toimien sijasta. Vastikkeeton apu ymmärrettiin moraalisesti tuhoisaksi eli ruokaa ei pitänyt antaa lahjaksi edes nälkään kuolevalle, jos nyt ajattelutapaa aavistuksen pelkistää.

Kaiken päälle tulivat vanhan kommunikaatiojärjestelmän tunnetut heikkoudet. Tieto ja tavara kulkivat hitaasti.

Merenkulku pysähtyi talvikaudeksi kokonaan, ja suuri osa Suomen sisämaasta oli miltei tiettömien taipaleiden takana. Mullistavat teknologiset innovaatiot, rautatiet, jäänsärkijät ja höyrylaivat tekivät vasta tuloaan.

***

Nälkävuosien kauaskantoinen seuraus näkyi silloisen peruselinkeinon maatalouden kiihtyvässä rakennemuutoksessa. Syvä kriisi osoitti, ettei viljanviljelyyn keskittynyt vanhakantainen maatalous kyennyt elättämään sen tuotannosta riippuvaista yhdeksää kymmenesosaa suomalaisista.

Tulevaisuus löydettiin karjataloudesta, voista ja meijeriliikkeestä, joka haki tuottonsa kotimaan kasvavien kaupunkien ja teollisuuskeskusten ohella Pietarin metropolista ja pian myös länsimarkkinoilta.

Katovuodet ahdistivat myös liike-elämää, kun maalaisväestön ostovoima heikkeni. Epävarmuutta koko Euroopassa lisäsivät Puolan kapina, tanskalais-saksalainen yhteenotto ja Itävallan ja Preussin välinen sota. Myös Yhdysvaltain sisällissota ruokki lamaa nostamalla puuvillan hintaa, joka iski kustannuskriisinä jopa kaukaisen Suomen ensimmäisiin suurteollisuuslaitoksiin Tampereella.

Uusiin uomiin pakotettu kansainvälinen puuvillakauppa oli synnyttämässä lisäksi kansainvälistä finanssiriisiä. Sitä syvensi rautatiesijoituskuplan puhkeaminen Yhdysvalloissa ja Englannissa. Kahden suuren rautatieyhtiön romahdus toukokuussa1866 kaatoi perässään lontoolaisen meklariliikkeen jättiläismäisine velkoineen ja vastuineen.

Rahahanat sulkeutuivat, vararikot seurasivat toinen toistaan ja investoinnit pysähtyivät. Kriisi levisi 150 vuotta sittenkin meille kovin tutuin mekanismein.

Kevään 1866 rahakriisi Lontoon Cityssä säteili nopeasti Suomeenkin. Vienti romahti, sahatavaran vientitulot putosivat jyrkästi ja tukkipuukauppa kotimaassa hiljeni keskellä pahimman nälkäajan.

***

Kaiken tämän päälle tuli Snellmanin ja Suomen Pankin vakaan ja vahvan markan politiikka. Markka onnistuttiin 1865 irrottamaan heikosta ja heittelehtivästä Venäjän ruplasta ja sitomaan hopeaan, mikä johti valuutan voimakkaaseen revalvoitumiseen.

Vientiteollisuus oli tietysti vahvistuvasta markasta epätoivoissaan. Surkeassa suhdannetilanteessa se vei rippeetkin viennin kilpailukyvystä.

Tilannetta kurjisti edelleen Suomen Pankin tiukka rahapolitiikka, joka valuuttaoloja vakauttaessaan sulki rahahanat myös liikeluotoilta. Luottorahan niukkuus johti puolestaan konkurssiaaltoon, joka iski kovimmin vanhentuneeseen rautateollisuuteen, mutta kaatoi takaussuhtein ja luottotappioiden tuloksena ketjureaktion tavoin myös elinkelpoisia yrityksiä.

Kun paremmat ajat koittivat, ja pölyt tämän talouselämän kovakouraisen puhdistusrituaalin jäljiltä laskeutuivat, luovan tuhon tulokset tulivat näkyville.

Maatalous modernisoitui. Rautaruukkien raunioilta alkoi nousta uudenaikainen konepajateollisuus. Pikavoittoja metsästäneet keinottelijat katosivat sahateollisuudesta, modernia infrastruktuuria kehitettiin entistä ponnekkaammin, ja niin edelleen.

Kaikki tämä tapahtui pikemmin vuosikymmenien kuin vuosien kuluessa. Silti murros oli raju ja jätti jälkeensä suurta tuhoa, eikä suinkaan vain aineellisessa mielessä.

Aika harva aikalainen näki kriisissä mitään hyvää. Vasta pari sukupolvea myöhemmin pankkihistorioitsija saattoi inhorealistisesti noteerata, kuinka 1860-luvun uudistusten "vaatimat uhrit ovat jo unohdetut ja itse uudistus on nykyisen miespolven silmissä taloudellisen kehityksemme historian kauneimpia lehtiä".

Mitenhän omaa aikaamme, sen luovaa tuhoa — tai pelkästään tuhoa — arvioidaan parin sukupolven päästä?

Kirjoittaja on Pohjoismaiden historian professori Helsingin yliopistossa. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.