Vieraskolumni

Kreikassa toistetaan kehitysavun historian pahimpia virheitä

Kehitysyhteistyöjärjestöt tietävät paljon siitä, mikä toimii ja ei toimi kriisien hoidossa. Niiden ääntä tarvittaisiin kipeästi Kreikka-keskusteluun.
Matti Ylönen
11.5.2015

Brittiläinen Oxfam-järjestö julkaisi syyskuussa 2013 yllättävän raportin "A Cautionary Tale", jossa kehitysmaita köyhdyttävistä rakenteista ja kehitysyhteistyöstä perinteisesti puhunut järjestö käänsi katseensa Eurooppaan.

Oxfam totesi raportin esipuheessa työskennelleensä koko olemassaolonsa ajan köyhyyttä vastaan. "Emme voi enää katsoa vierestä, kun köyhyyttä ja kärsimystä luodaan Euroopan rajojen sisällä", järjestö totesi.

Se oli huutavan ääni pimeydessä. Euroopan unionin kriisipolitiikkaa on etenkin täällä pohjoisessa tehty tiukan kamreeriajattelun vallassa, välinpitämättöminä sille, mitkä toimet tuovat pitkällä aikavälillä kasvua ja hyvinvointia.

Oxfamin raportti jäi poikkeukseksi myös kehitysyhteistyöjärjestöjen keskuudessa. Kuitenkin juuri kehityspolitiikan ammattilaisilla olisi poikkeuksellisen hyvät eväät Kreikan velkapolitiikan arviointiin.

* * *

Mitä kehityspolitiikka voisi sitten opettaa?

Esimerkiksi toimivan, laajan sosiaalipolitiikan merkitys on ollut vahvasti mukana kehityspoliittisissa keskusteluissa 1990-luvulta alkaen. Yhä useampi avunantaja on huomannut, että laajapohjainen sosiaaliturva on kustannustehokas ja vahva keino luoda hyvinvointia ja kasvua.

Suomessa sosiaalipolitiikka nähdään kuitenkin usein "syömävelkana" eikä investointina tulevaisuuteen. Tämä pätee yhtä hyvin Suomen sisäpolitiikkaan kuin Kreikka-keskusteluihin.

Kreikassa sosiaalipolitiikkaa on todellakin murjottu. Esimerkiksi koko perusterveydenhuolto lakkautettiin kuukaudeksi vuonna 2014, ja hoidon taso on romahtanut.

"Tehtäväni on valita, mihin sairauteen potilas kuolee", totesi neurologi Makis Mantas, jota haastattelimme maaliskuussa ilmestyneeseen Velkatohtorit-kirjaamme.

Avun laatu on ollut tällä vuosituhannella loputtomien kehityspoliittisten keskustelujen aihe. Rikkaat maat ovat oppineet kantapään kautta, että kestävää kehitystä ei synny, jos uudistuksia sanellaan ylhäältäpäin ohi kansan mielipiteen.

Samalla Kreikassa kansalaisten luottamusta demokratiaan on horjutettu pakottamalla parlamentti hyväksymään satoja sivuja yksityiskohtaista lakitekstiä yhdellä nuijankopautuksella.

* * *

Suomessa tiukinta Kreikka-politiikkaa ovat usein vaatineet kehitysmaiden korruptiosta huolestuneet "kehitysapukriitikot". Tiukkaa Kreikka-politiikkaa ajaneelle troikalle korruption torjunta on kuitenkin ollut korkeintaan toisen luokan kysymys.

Saksa on ollut Kreikan kuripolitiikan vaikutusvaltaisin takuumies. Se on myös yksi harvoista valtioista, joka on allekirjoittanut YK:n kauppa- ja kehitysjärjestö UNCTADin vastuullisen lainaamisen periaatteet, vieläpä vuonna 2012 keskellä Kreikan kriisiä.

Periaatteet velvoittavat lainanantajaa muun muassa pitämään huolta, että velkaehdot eivät vaadi velallismaalta kestämättömiä uhrauksia.

Viime vuosina on puhuttu paljon myös kehitysyhteistyön johdonmukaisuudesta. Kreikalta on vaadittu monien järjettömienkin ehtojen noudattamista samalla, kun lainaehdot ovat rikkoneet Euroopan sosiaalisten oikeuksien peruskirjaa ja EU:n omien perussopimusten periaatteita.

Esimerkkinä käy kollektiivisen sopimisen järjestelmän romuttaminen Kreikassa. Se ei perussopimusten mukaan ole EU:n toimivallassa.

Lisäksi EU:n jäsenvaltiot veivät esimerkiksi vuonna 2010 Kreikan säästöneuvottelujen jo käynnistyttyä maahan aseita yli kahden miljardin dollarin edestä. Johdonmukaista?

* * *

Viimeisenä asiana on pakko mainita yksityistämiset. Kehityspolitiikassa laajamittaisia yksityistämisiä suitsittiin jonkin verran 2000-luvulla, kun kansainväliset lainanantajat ottivat ainakin hieman opikseen 1980-luvun rakennesopeutusohjelmien karkeimmista virheistä.

Kreikassa kansallisomaisuutta on myyty troikan vaatimuksesta pilkkahintaan ja "ase ohimolla", kun ostajat ovat tienneet, että Kreikan on saatava myytyä tietty määrä omistuksiaan hinnalla millä hyvänsä.

Suomi on etujärjestöjen luvattu maa, mutta Kreikalla ja muilla kriisimailla ei juuri ole edunvalvojia. Tämä on myös suomalaisten tappio, kun Euroopan taloudellinen ja sosiaalinen kehitys on kriisissä.

Vain harvalla taholla Suomessa on tarpeeksi liikkumavaraa ja asiantuntemusta kertoa, minkälaisiin katastrofeihin tällainen politiikka voi johtaa. Kehitysmaajärjestöillä olisi.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja tietokirjailija, joka seuraa kehitysrahoitusta ja kansainvälisiä rahoituslaitoksia. Kepan verkkokolumneissa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien henkilökohtaisia, eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.