Vieraskolumni

Köyhät ja kiittämättömät

Epäkiitolliset köyhät antavat toivoa siitä, että kehitysyhteistyöstä voi vuosien tahkoamisen myötä vähitellen muotoutua sitä toimintaa, jota sanalla tarkoitetaan. Kehitys-yhteistyötä.
Nina Sarell
31.10.2011

Bussi on viimein saatu irti mutavellistä, ja se jatkaa ryömintää pitkin vuorenrinnettä. Toisella puolella hyllyvän pehmoiseksi vettynyttä tienriekaletta kasvaa puita, toisella puolella putoaa jyrkänne aivan liian lähellä bussin rengasta. Tie kääntyy tiukalle mutkalle. Mutkan tuolla puolen tien varsille alkaa putkahdella kehityshankkeiden kylttejä.

Täällä tehdään luomukahviviljelmää. Tähän rakennetaan koulu. Tämä tie päällystetään. Täällä on ravitsemuskoulutusta naisille, ja äitiysklinikkakin valmistuu ihan kohta.

Auttajat ovat rientäneet sankoin joukoin antamaan toivoa Pohjois-Nicaraguan köyhille. Ihan hyvä niin. Nicaraguan pohjoinen kolkka on kammottavan köyhä. Ihmisten ravinto koostuu pääosin neljästä ruoasta: riisistä, pavuista, maissitortilloista ja juustosta. Joka kolmas lapsi on aliravittu. Väestö on huonosti koulutettua ja osin lukutaidotonta. Kulkuyhteydet ovat huonot ja väki asuu mutaisten kinttupolkujen päässä. Kyltit kertovat meille, että apu on lähellä. Olemme saapuneet paratiisiin. Kehitysyhteistyöparatiisiin.

Onneksi Pohjois-Nicaraguan vuoristojen tuppukylissä on sentään kaikkea, mitä projektirahoitushakemuksen tekijä voi toivoa — varsinkin näinä päivinä, kun kehitysyhteistyön trendien aallonharjalla kroolaavat kaikenlaiset ympäristöön ja ekologiseen ruoantuotantoon liittyvät projektit.

Lähtökohdat ovat hyvät: on hedelmällisiä maanviljelysmaita, mutta myös kohtuullisen mukavasti biodiversiteettiä ja vähän tehomaataloutta. Luonnon paikoittaisesta monimuotoisuudesta ja perinteisten viljelysmenetelmien säilymisestä voitaneen kiittää köyhyyttä. Vuoristopelloilla eivät puimakoneet raivoa, vaan työ tehdään ihanan ympäristöystävällisesti kuokalla, lapiolla ja viidakkoveitsellä. Muodikas omavaraistalous kukoistaa, koska töitä ei ole.

***

Tien päässä pääsin tutustumaan erään suuren organisaation hankkeeseen ja sen parissa työskenteleviin paikallisiin vapaaehtoisiin. Päivän mittainen koulutus alkoi ennen puoltapäivää aamupalalla ja loppui neljältä. Välissä syötiin kiirehtimättä lounas.

Järjestäjiä saattoi harmittaa, että osallistujat vaikuttivat melko kiittämättömiltä ja hankalilta tyypeiltä.

Heille oli tyrkytetty vuosien varrella ideoita niin paljon, että he uskalsivat sanoa mielipiteensä. Kun joku suuri innovaattori oli sitä mieltä, että nyt pistetään kaikille pystyyn oma kanala, he vastasivat, ettei ajatuksessa ei ollut mitään järkeä — lapsetkin söivät mielellään sitä samaa viljaa, joilla kanat pitäisi ruokkia. Nämä ihmiset sanelivat omia ehtojaan ja pitivät ilmaista lounasta oikeutettuna vastapalveluksena sille, että he olivat lähteneet kävelemään koulutukseen aamuvarhaisella.

Monilla oli vuosikausien, jopa vuosikymmenien kokemus oman yhteisönsä parissa työskentelystä. He olivat keulahahmoja, paikallisia tähtiä, jotka olivat osallistuneet lukutaitokampanjoihin vallankumouksen jälkeen, rakentaneet orpokoteja ja rutinoituneet paikallispoliitikkojen härkkimisessä.

Nämä ihmiset olivat myös nähneet projektikyltin toisensa jälkeen nousevan tienposkeen ja katoavan muutaman vuoden päästä. Heillä ei ollut suuria illuusioita siitä, mitä intoa puhkuvien järjestöjyrien mini-interventioilla voitaisiin saada aikaan. He eivät todellakaan olleet mitään ammattiautettavia. He osasivat ajatella omilla aivoillaan ja tehdä kiusallisen hyviä kysymyksiä.

***

Erään suositun tulkinnan mukaan kyseessä on ihmiskunnan melko harvinainen alalaji nimeltä kiittämätön köyhä, joka ei tee mitään ilman ilmaista lounasta eikä varsinkaan ymmärrä omaa parastaan. Sellaisten kanssa on hankalaa tehdä tehokkaita, tuloksellisia hankkeita.

Hankehommissa on tulipalokiire, eikä siinä auta hidastella ja harata vastaan. Nopeat ja mitattavat tulokset takaavat uuden rahoituksen: tuohon noin vaan nyt äkkiä tuo sitruunapuu, köyhä perheenisä myy sitruunat torilla ja ostaa lapsilleen koulukirjoja. Ei hyvältä näytä, jos vastapelurina on huonosti koulutettu öykkärijengi, joka vaatii ilmaista ruokaa ja esittää lapsenomaisia vasta-argumentteja, kun järjestöt ideoivat muodinmukaisia hankkeita, joihin on helppoa saada rahaa.

Juuri nämä ei-kiitolliset köyhät antavat kuitenkin toivoa siitä, että kehitysyhteistyöstä voi vuosien tahkoamisen myötä vähitellen muotoutua sitä toimintaa, jota sanalla tarkoitetaan. Kehitys-yhteistyötä. Kas, kun Nicaraguan perämetsien köyhyys on muutakin kuin sitä, että ei ole sitruunapuuta.

Se on sitä, että jätät päivän työt tekemättä, järjestät lapset hoitoon ja kävelet neljä tuntia päästäksesi tilaisuuteen, jossa siitä sitruunapuusta puhutaan. Koska et syönyt lähtiessäsi aamupalaa, ajattelet ehtimiseen grillattua kanankoipea, unohdat sitruunapuun luonnonmukaisista hoito-ohjeista ainakin puolet, ja poistut ennen aikojasi ehtiäksesi ajoissa kotiin ennen pimeää. Ja ne ihmiset tulivat sinne aikansa uhraten silti. Joka ikinen.

***

Ruiskumalli, jossa auttaja auttaa autettavaa ja autettava tulee autetuksi, ei toimi. Silti tyhjää mäntää pumpataan edelleen hiki päässä ympäri maailman.

On hyvä, että löytyy niitäkin änkyröitä, jotka eivät nyökyttele joka hankeidealle innostuneen näköisenä vain siksi, että se merkitsee muutamalle ihmiselle muutaman kuukauden työkeikkaa. Niitä, jotka heittäytyvät kiittämättömiksi ja pistävät hanttiin. Niitä, jotka haluavat päättää itse, kenelle paratiisia rakennetaan ja millä eväillä.

Tiedän kyllä, että jos satun onnettomuuspaikalle, pitää ensin saada apua niille, jotka ovat hiljaa — siitäkin huolimatta, että joku huutaisi apua. Ehkä kehitysyhteistyössä pitäisi toimia juuri toisinpäin ja kiinnittää huomiota niihin, jotka pitävät eniten meteliä. Moni ottaa hiljaa vastaan kolmen vuoden hankkeen tarjoaman armonajan ja muutaman ilmaisen kanan.

Rehottavan kylttimetsän harvennushakkuu on harvojen harteilla.

Nina Sarell on vapaa kirjoittaja. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.