Vieraskolumni

Koulunkäynti vs. Taleban 6-0

Talebanit jos ketkä ymmärtävät tyttöjen ja naisten koulutuksen merkityksen yhteiskunnallisen muutoksen katalysaattorina.
Jussi Förbom
11.2.2010

"Kolme amerikkalaista sotilasta kuoli keskiviikkona pommi-iskussa Pakistanin luoteisosassa", uutisoi Helsingin Sanomien verkkolehti 3. helmikuuta.

"Räjähdys tapahtui paikallisen tyttökoulun avajaistilaisuudessa. Sotilaiden lisäksi iskussa kuoli neljä koululaista [--]."

Oleellisinta uutisessa ei ole se, että se on tiettävästi ensimmäinen, joka on tehty yhdysvaltalaisia joukkoja vastaan Pakistanissa. Olennainen asia on iskun kohde, tyttökoulu.

Jos täytyisi nimetä yksi yksittäinen taho, joka perusteellisimmin ymmärtää tyttöjen ja naisten koulutuksen merkityksen yhteiskunnallisen muutoksen katalysaattorina, olisi Taleban ehdoton valinta. Se tietää, että muutosvoima itää lukutaidossa ja ympäröivän maailman ymmärtämisessä.

***

Uutinen assosioi välittömästi äskettäisillä DocPoint-festivaaleilla näkemiini elokuviin. Näin muun muassa Ton Vanzoortin dokumentin "A Blooming Business". Se kertoi kenialaisista ruusuteollisuustyöläisistä, jotka raatavat orjuutta muistuttavissa oloissa taatakseen tuoreiden ruusujen tasaisen saatavuuden länsimaisissa kaupoissa.

Jane, joka on avannut dokumentaristille hökkelikotinsa ovet, ei juuri näe tulevaisuudessa valoa, mutta kolmen lapsensa hän toivoo voivan käydä koulua "ainakin neljänteen luokkaan asti". Sinnikkäästi hän auttaa läksyissä poikiaan, jotka hämärässä huoneessa piirustavat kirjaimia vihkoonsa.

Silti elokuva ei lupaa mitään, päinvastoin katsojalle kerrotaan, että myös Jane sai pian kuvausten jälkeen potkut ruusutehtaasta. Senkö takia, että hän oli uskaltautunut kertomaan työläisten epäinhimillisestä kohtelusta, katsoja kysyy.

Miten nyt käy hänen lastensa koulunkäynnin, oppivatko he kirjoittamaan vai joutuvatko vuorostaan turvautumaan kotiseutunsa ainoaan työn tarjoajaan, ruusutehtaaseen? Toisin sanoen, suodaanko heille tietoa paremmasta?

***

Festivaaleilla oli myös nimenomaan kouluasiaan pureutuvia elokuvia. Turkkilais-kurdilaisen työparin Doğan Özgürin ja Eskiköy Orhanin "On The Way to School" on kertomus köyhimmistä köyhimmällä Kaakkois-Turkin kurdialueella sijaitsevasta kylästä, jonka piskuiseen kouluun saapuu valtakunnan toiselta puolen nuori ja kokematon opettaja.

Hän saapuu pakon edessä, sillä "työssäoppimisjakso" kaukana maan toisenlaisessa todellisuudessa kuuluu turkkilaisen opettajankoulutuksen käytänteisiin. Ensimmäisen koulupäivän aluksi hän ilmoittaa lapsille, ettei ole vielä koskaan opettanut ketään.

Elokuvan voima on sen keskeisessä konfliktissa. Turkkilaiset koulut ovat turkinkielisiä, eikä niissä ole lupa käyttää muita kieliä, ei varsinkaan kurdia. Kurdi on kuitenkin kylän lasten äidinkieli, eivätkä he ymmärrä opettajan vaikeita sanoja, vaikka tämä käyttää valtavasti energiaa niiden toistamiseen. Ja koska lapset opettelevat lukemaan ja harjoittelevat kirjainten kirjoittamista ja lausumista, katsoja väistämättä kysyy, millä kielellä heidän tulisi saada se tehdä.

Onko nuori, koti-ikävöivä opettaja itsekin maansa järjettömän, kurdivähemmistön kieltävän kansallisuuspolitiikan uhri? onko hän luokan seinältä tilannetta seuraavan Atatürkin näkökulmasta hyödyllinen idiootti, joka tunnollisesti ja perusteluja kysymättä tekee oman osansa kurdien "sulauttamisessa" osaksi ylpeää Turkin kansaa?

Ymmärtääkö opettaja, millaiseen poliittiseen projektiin hän osallistuu, kun ei ilmiselvästä opettamisen halustaan huolimatta näyttäisi pysähtyvän problematisoimaan sitä, etteivät lapset saa oman äidinkielensä opetusta omalla äidinkielellään?

Ja silti: lapset toistavat uskollisesti ulkoa opettelemansa turkkilaisten valan, koska heistä on hauska käydä koulua, hauska oppia ja oivaltaa uutta. Onko tämä siis riittävästi, voidaanko näillä reunaehdoilla todeta, että hyvä, koulu on olemassa ja lapset saavat sitä käydä?

Tai toisinpäin, täyttyykö lasten oikeus saada yhtäläistä ja tasavertaista perusopetusta, kun kylän koulu nyt kuitenkin on opettajan saapumisen myötä otettu uudelleen käyttöön? Opettajan kahden vuoden pakkopestin jälkeen se todennäköisesti taas sulkeutuu, ellei kaukaa lännestä löydy uutta, vilpitöntä työssäoppijaa.

***

Absolutismi on vaarallista. Talebanien ehdoton "ei" on kuin ydinpommi, joka hävittää ympäriltään kaiken. Siksi on suorastaan huikeaa, miten äärimmäisissä ja surkeissakin oloissa ihmisten lähtökohta on se, että oli miten oli, lapset käyvät koulua.

Se oli Janen lähtökohta ja se oli useimpien kurdikylän asukkaiden lähtökohta, varsinkin sen jälkeen, kun "turkkilainen valloittaja" oli kohteliaasti esitellyt itsensä ja osoittanut olevansa kunnon mies, vaikka opettikin väärin.

Talebanille hänkin olisi ollut todellinen vihollinen, joka olisi tapettu ja jonka koulu olisi räjäytetty.

Kirjoittaja on vapaa kirjoittaja, Pax-lehden päätoimittaja ja Amnestyn Suomen osaston puheenjohtaja. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.

Lisää tietoa aiheesta: