Vieraskolumni

Koulu tulee kotiin, mutta millä hinnalla?

Surkeat valtion koulut ajavat vanhemmat opettamaan lapsiaan Malesiassa. Mutta oppivatko lapset silloin kunnon kansalaisiksi?
Kirsi Salonen
20.11.2012

Kotikoulusta tulee mieleen mustavalkoisen Suomi-elokuvan nutturapäinen kotiopettajatar ja viivoittimen iskut näpeille.

Täällä Malesiassa ei ole harvinaista, että lapset käyvät koulua kotona. He puurtavat tietokoneen ääressä ja tutustuvat maailmaan käytännön kautta. Ilmiö ei suinkaan ole uusi, vaan etenkin kristityt, usein kiinalaista alkuperää olevat vanhemmat ovat kouluttaneet lapsiaan kotona jo parikymmentä vuotta. Nyt kotikouluilla vaikuttaisi olevan nostetta laajemmaltikin.

Kotikoulutuksesta puhuttaessa keskustelu yleensä pyörii oppimistulosten tai lasten sosiaalisen kanssakäymisen ympärillä — Aasiassa etenkin ensin mainittua pidetään arvossa. Mutta onko vanhemmilla oikeus tehdä niin kuin parhaaksi katsovat, vai onko valtiolla paitsi oikeus, myös velvollisuus puuttua lasten koulunkäyntiin tai käymättömyyteen?

***

Vielä parikymmentä vuotta sitten valtaosa malesialaislapsista ja nuorista kävi tavallista valtion koulua etniseen ryhmään katsomatta. Sen seurauksena kaikki keski-ikää lähestyvät malesialaiset esimerkiksi pystyvät kommunikoimaan maan virallisella kielellä. Tämän päivän koulujärjestelmä on sirpaloitunut rodullisten ja taloudellisten rajojen mukaan, ja nyt vain pieni osa valtion koulujen oppilaista tulee maan kiinalais- ja intialaisyhteisöistä.

Kiinalaisyhteisön ylläpitämät koulut ovat hyvin resurssoituja mutta opetusmetodit varsin keskiaikaisia. Tamilinkieliset koulut puolestaan kärsivät resurssipulasta. Kansainväliset koulut taas ovat vain upporikkaiden ulottuvilla.

Kotikoulutukseen päädytään edelleen usein uskonnollisista syistä, asuuhan Malesiassa merkittäviä, muita kuin islamia tunnustavia vähemmistöjä. Kotikouluun päädytään, kun lapsille halutaan varmistaa perheen arvoja heijasteleva koulutus.

Julkisen koulujärjestelmän ankea tila vaikuttaisi kuitenkin olevan jopa uskontoa suurempi syy sille, että yhä useampi vanhempi päättää opettaa itse omia lapsiaan. Perheet haluavat varmistaa lapsen aseman kilpailuyhteiskunnassa, eivätkä oppimistulokset valtion kouluista vakuuta.

***

Kotikoulutuksen yleistyminen heijastelee syvää epäluottamusta julkista järjestelmää kohtaan. Se ei kuitenkaan ole synnyttänyt tänne laadukkaita yksityiskouluja — yksityiset koulut ovat kalliita eikä niiden taso ole sanottavasti valtion kouluja parempi. Pieni otos jututtamiani, kotona lapsiaan kouluttavia ihan tavallisia vanhempia laittaisi jälkikasvunsa ilman muuta julkiseen kouluun, jos sen laatu olisi kohdallaan.

Sen sijaan Malesiaan nousee tiuhaan tahtiin kotikouluja tukevia keskuksia. Osa yrityksistä on epäilemättä ihan tosissaan, mutta joukkoon mahtuu myös ääri-ideologioita saarnaavia yhteisöjä ja nopean rahan perässä perustettuja lasten varastointiyksiköitä, joissa tylsistyneet teinit pelaavat tietokonepelejä.

Useimmiten kotona lapsia opettaa toinen vanhemmista, yleensä äiti. Talouskasvua ja työntekoa palvovassa yhteiskunnassa tuntuukin hirveältä haaskaukselta, että yhä useammat, itse hyvän koulutuksen saaneet malesialaiset rotuun ja uskontoon katsomatta jäävät kotiin kouluttamaan lapsiaan. Puhumattakaan siitä, kuinka haastavaa on tehdä vaativaa opetustyötä ilman minkäänlaista alan koulutusta.

***

Kotikoulutuksella on toki paikkansa etenkin sellaisten lasten ja nuorten kohdalla, jotka eivät syystä tai toisesta sopeudu kouluun. Parhaimmillaan se antaa perheille mahdollisuuden viettää aikaa yhdessä ja oppia tietoja ja taitoja, jotka ovat elämässä tärkeitä. Pahimmillaan se saattaa nakertaa Malesian kaltaisen monikulttuurisen kansan yhtenäisyyttä entisestään tai jopa loukata lasten oikeuksia.

Jo keskinkertaisilla pedagogisilla taidoilla varustettu vanhempi saattaa kyetä nettipohjaisen opetussuunnitelman kanssa tarjoamaan lapselleen laadukkaampaa opetusta kuin epäpätevä, ylityöllistetty ja alipalkattu opettaja. Mutta onko olemassa sellaisia yhteiskunnan toimivuuteen liittyviä taitoja, joita voi oppia vain ryhmässä? Mieluiten sellaisessa, jonka jäsenet eivät ole keskenään samannäköisiä tai kaikista asioista samaa mieltä.

Ajatus täysin säätelemättömästä kotikoulusta hirvittää. Mitä vaikutuksia yksittäisen lapsen oikeuksille ja koko yhteiskunnalle on, jos vanhemmat uskovat ettei tyttöjen tule oppia lukemaan tai vaivata päätään politiikalla? Jos vanhempia ei kiinnosta maan valtakielen oppiminen? Jos vanhemmat eivät pysty tai halua tarjota tietoa näkemyksistä, jotka eroavat heidän omistaan?

Pohjoismaisen koulujärjestelmän hienous näyttäytyy tältä etäisyydeltä säteilevän kirkkaana. Tasa-arvo sijoittuu arvoasteikolla yksilön saavutuksia korkeammalle. Vanhemmat voivat olla varmoja siitä, että koulu ei polje kenenkään oikeuksia. Aika merkityksettömältä tuntuu kiistely siitä, lauletaanko kouluissa suvivirttä vai ei — tasa-arvoisessa ja vaikka tasapäistävässäkin julkisessa koulussa lapset sentään oppivat, että meitä on täällä pallolla hyvin monipuolinen ja monennäköinen porukka, jonka kanssa kaveerata.

Kirjoittaja on hoitovapaalla kehitysyhteistyötehtävistä ja asuu Malesiassa. Kepan verkkokolumneissa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien henkilökohtaisia, eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.