Vieraskolumni

Kosto

Susanne Bierin on oltava aivan käsittämättömän hieno ihminen. Haluaisin tutustua häneen – tuohon tanskalaiseen elokuvaohjaajaan. Itse asiassa haluaisin olla hän.
Marie Kajava
1.2.2011

Susanne Bierin viimeisin elokuva Kosto (Haevnen, 2010) sijoittuu Tanskaan ja Afrikan mantereelle. Ruotsalaislääkäri Anton työskentelee pakolaisleirillä ja käy aika ajoin pyörähtämässä Tanskassa perheensä luona. Hänen pieni poikansa, koulukiusattu Elias, saa uuden ystävän Christianin, joka on juuri menettänyt äitinsä. Poikia yhdistävä viha ajaa heidät kostonkierteeseen, koska kosto vaikuttaa ainoalta tavalta puolustautua; samanaikaisesti isä Anton todistaa kaukana pakolaisleirillä silmitöntä naisiin kohdistuvaa väkivaltaa.

Tanskan näennäinen lintukoto ja afrikkalaisen pakolaisleirin todellisuus rinnastuvat ja kasvattavat koston teeman universaaliksi kysymykseksi, aivan kuten myös ajatuksen humaaniudesta, pasifismista taikka anteeksiannosta.

Tällainen liike yksityisestä yleiseen tekee Susanne Bierin elokuvista erityisiä. Olen nähnyt monia hienoja osittain kehitysmaihin sijoittuvia tai konflikteja käsitteleviä elokuvia, mutta mielestäni niistä vain harva pääsee universaalille ihmisyyden tasolle.

***

Ajattelin lähettää ohjaaja Bierille fanikirjeen. Se alkaa näin:

Dear Susanne,

On hienoa että kuvaat ihmisiä ihoetäisyydeltä. Heidän ilmeitään, suitaan, silmiään. Samalla säilytät etäisyyden, et selittele. Sinun elokuvasi tuntuu. Ehkä siksi, että kuvaat tunteita mutta tunteilematta. Tavoitat rationaalisuuden ja tunteen yhdistelmällä jotain äärimmäisen universaalia. Kiitos siitä.

Näinä aikoina yksi sun toinen kulttuurimme tuote, elokuva, kirja, trendikahvila ratsastaa melko hääppöisin perustein monikulttuurisuuden, kehitysmaakysymysten, ihmisoikeuksien tai ympäristöystävällisyyden teemoilla. Oli suoranainen helpotus katsoa elokuvasi Kosto, jossa moraali tai eettisyys eivät ole vain kakkua koristava kermamöykky.

***

Keskiajan näytelmiä, joissa oli vertauskuvia ja jotka olivat moraalisesti opettavaisia, kutsuttiin moraliteeteiksi. Niissä oli hyvä ja paha. Kosto on mielestäni ennen kaikkea moraliteetti.

Susanne Bierin kaikki elokuvat puhuvat hyvästä ja pahasta. Niissä kuitenkin sukelletaan äärimmäisen syviin puoliin ihmisissä. Tällainen, usein ruman paljastava syväluotaus, laajentaa moraliteetin käsitteen kauas mustavalkoisesta ajattelusta.

Ohjaaja Bier kertoo Tanskan elokuvainstituutin haastattelussa, että hänen mielestään kovan paineen alla kenestä tahansa voi tulla yhdenlainen terroristi.

"Se miten pieni poika suhtautuu oikeudenkäyttöön ja ryhtyy taistelemaan vääryyttä vastaan, on aikuisten projekti, länsimaiselle oikeudentajulle rinnasteinen projekti", ohjaaja kuvailee Kostoa.

Ehkä Susanne Bierin elokuvien vahva jännite liittyy juuri tähän. Katsoja tunnistaa pahuuden, voimattomuuden, kostohalun myös itsessään. Siinä missä media lataa tekstiä ja kuvaa terroristeista tai sodista – siis jatkuvasta toiseudesta, jota me kauhistelemme kaukaa, Bier osuu juuri minuuteen ihmisessä.

Mihin minä kykenisin ääritilanteessa? Pelastinko tsunamissa niin nopeasti hädässä olevan itseni, etten kyennyt pelastamaan ketään toista? Vai enkö vain välittänyt tarpeeksi? Uskaltaisinko puolustaa syyttömiä ihmisiä, jos se merkitsisi itselleni kuolemanvaaraa?

***

Myös Susanne Bierin aiempi elokuva Häiden jälkeen (Efter brylluppet, 2006) pureutuu moraaliin ja ihmisluontoon. Siinä intialaisten katulasten kanssa työskentelevä, menneisyyttään pakeneva tanskalaismies lähtee Kööpenhaminaan keräämään rahaa orpokodille, mutta löytääkin Tanskasta biologisen tyttärensä. Elokuvassa nostetaan avun ja avuntarpeen tematiikka keskiöön ja mies joutuu punnitsemaan, ollako isä tyttärelleen Tanskassa vai adoptiopojalleen Intiassa.

Elokuvaa on välillä vaikea katsoa, koska se todella ratsastaa kehitysyhteistyöhankkeisiin liittyvillä stereotypioilla. On hieman kulunut mies. On suuri Tanska. On miljonääri, joka haluaa antaa rahaa orvoille. On suurisilmäisiä intialaislapsia. Mutta kuin huomaamatta hyvinvointi muuttuu pahoinvoinniksi, pohjoisen ja etelän roolit kääntyvät. Elokuvan lopussa perinteisiä avuntarvitsijan ja -antajan rooleja ja valtaa todella vavisutetaan.

Kyse on jälleen, mistäpä muusta kuin moraliteetista.

***

Kirjeeni Susanne Bierille loppuu näin:

Ihailen työtäsi ja pidän elokuvataiteilijalle epätyypillisestä ajatuksestasi, jonka mukaan elokuva on kommunikaatiota. Uskon, että juuri siksi osut ihmiseen. Kiitän sinua myös avoimista, mutta onnellisista lopuista elokuvissasi. Olen lukenut haastattelujasi ja katsonut elokuviasi. Uskon, että maailma tarvitsee kaltaisiasi.

PS:

Yksi asia vaivaa minua. Elokuvasi Kosto sijoittuu Tanskaan ja nimeämättömään Afrikan maahan, siellä nimeämättömälle pakolaisleirille. Olet varmasti halunnut pyrkiä kohti yleismaailmallista ongelmanasettelua – olethan? Uskon, että olisit yltänyt tavoitteeseen myös antamalla valtiolle ja sen pakolaisleirille ihmisineen nimet.

Kolumnisti on vapaa kirjoittaja. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.