Komiikan hankala sukupuoli

Julkinen huumori ei ole pelkästään miesten alaa, siitä on esimerkkejä jo muistakin kulttuureista, kirjoittaa Kepan vieraskolumnisti Marianna Keisalo.
Marianna Keisalo
1.8.2017

Loppukeväästä suomalaisessa stand up -skenessä ja sen liepeillä on käyty vilkasta keskustelua sukupuolesta. Kaikki alkoi siitä, kun ohjelmatoimisto Stand up Lappi tiedotti kiertueesta nimeltä ”vuosisadan suomalainen”. Kuvassa oli hymyilevä, siniseen paitaan puettu vauva. Kaikki 24 kiertueelle osallistuvaa koomikkoa olivat miehiä.

Järjestäjän Facebook-sivulle alkoi nopeasti ilmestyä kommentteja ”all male panelista” ja kysymyksiä siitä, eikö vuosisadan suomalaisuuteen kuulu naisia ollenkaan.

Kiertueella mukana oleva koomikko Iikka Kivi kommentoi asiaa julkisella Facebook-sivullaan ja kertoi, että alun perin kiertueen nimi oli ollut ”suomalainen mies”. Kivi totesi, että nimen vaihtuessa naisten poissaolo saa aivan uuden merkityksen ja ilmoitti, että mikäli asiaan ei tule jotain muutosta, hän jää pois. Lopulta järjestäjä kiitti palautteesta, kiertueelle lisättiin koomikoita ja kiertueen sukupuolijakauma on nyt jokseenkin sama kuin koomikoiden joukossa muutenkin.

Minusta tämä meni hienosti. Virhe tapahtui, eikä ole sinänsä mitään syytä epäillä, että se olisi ollut tahallista syrjintää, pikemminkin ajattelematonta. Asiasta keskusteltiin, esiintyjäkaartia muokattiin ja nyt luvassa olisi monipuolinen kattaus erilaisia koomikoita.

* * *

Pienellä melanesialaisella saarella elävässä yhteisössä komiikka on naisten alaa. Kun kylään tulee uusi morsian, ei kysytä onko hän kaunis tai ahkera, vaan kysytään, onko hän hauska.

Asian ympärillä vellonut keskustelu ei sinänsä tuonut mitään uusia näkökulmia asiaan. Komiikkaan liittyvä keskustelu sukupuolesta niin somessa kuin tutkimuskirjallisuudessakin kun tuntuu kiteytyvän kahteen kysymykseen: ”Miksi komiikassa on naisia?” sekä ”Miksi komiikassa ei ole enempää naisia?”

Ensimmäinen kysymys nojaa ajatukseen siitä, että joko naisilla tai sukupuolella yleensä ei ole sijaa komiikassa. Esimerkiksi Helsingin Sanomien ja Kiven somepäivitysten kommenteissa oli epäilyjä, että naiset eivät ole hauskoja tai että komiikkaa tekevät naiset vain eivät ole miesten tasolla.

Joidenkin mielestä sukupuoli itsessään on turha aihe – hauska koomikko on hauska, asiaa on paisuteltu ja että naisten vaatiminen mukaan saa aikaan epätasa-arvoa lisäävää kiintiöajattelua. Selitykset naisten vähäiselle määrälle nojaavat oletuksiin miesten ja naisten välisistä eroista ja keskinäisestä samankaltaisuudesta. Syitä on etsitty naisista, heidän keskinäisestä solidaarisuuden puutteestaan, sekä komiikan miehisyydestä. Esiin on nostettu stereotypiat, kulttuuriset arvot ja sosiaaliset hierarkiat. On syytetty niin miehiä, naisia, tuottajia kuin yleisöäkin.

Mutta näkökulmaa pitäisi mielestäni laajentaa. Keskustelussa olisi hyvä päästä eteenpäin naisten taivastelusta. Kun komiikkaa tarkastellaan eri kulttuureissa, se on usein sukupuolitettua. Tämä ei kuitenkaan noudata mitään universaalia mallia.

Yksi kiinnostavimpia esimerkkejä on antropologi Martha Macintyren tutkimus Tubetubella. Tällä pienellä melanesialaisella saarella elävässä yhteisössä komiikka on naisten alaa. Kun kylään tulee uusi morsian, ei kysytä onko hän kaunis tai ahkera, vaan kysytään, onko hän hauska.

Kyseisellä saarella on epänaisellista olla osallistumatta vitsailuun. Juhlissa esitetään sketsejä, hautajaisrituaaleissa on vanhan naisen tehtävä kaikkia naurattamalla siirtää tunnelma hartaasta surusta uuteen elämäniloon. Tämä yksi esimerkki kaukaiselta melanesialaiselta saarelta riittää osoittamaan, että julkinen huumori ei ole yleismaailmallisesti miesten alaa.

* * *

Ketään ei kielletä olemasta naisellisia tai miehekkäitä haluamallaan tavalla, mutta niille meistä, joille nämä kolot ovat liian ahtaat, annetaan muitakin vaihtoehtoja.

Emme siis löydä selitystä naisten vähyydelle jostakin naisten sisäsyntyisestä ja pysyvästä ominaisuudesta. Sosiaaliset ja kulttuuriset kontekstit määräävät, kenen odotetaan tai sallitaan olevan julkisesti hauska. Ja kuuluuko komiikkaa hautajaisrituaaliin, sairaalan lastenosastolle vai hämyiseen baariin, ja mitä muita oletuksia sekä mahdollisuuksia näihin tiloihin liittyy.

Stand up -komiikassa on kyse vallankäytöstä. Saadessasi jonkun nauramaan, olet saanut hänet katsomaan asioita haluamastasi näkökulmasta. Olet todennäköisesti myös yllättänyt hänet jollain tavalla, aavistanut ennalta hänen reaktionsa.

Stand uppiin liittyy myös transgressio, rajojen ylittäminen sekä mahdollinen julkinen häpeä – epäonnistuminen ja nöyryytys. Julkinen vallankäyttö ja julkinen epäonnistuminen ovat sukupuolittuneita, ja tämä heijastuu myös komiikkaan.

Yhteiskunta, sukupuoli ja komiikka ovat kuitenkin kaikki muuttuvia asioita. Toivoisin, että sukupuolta ajateltaisiin – myös komiikassa – laajemmin kuin kaksijakoisena mies-nais-jaotteluna. Ei, me naiset emme ole kaikki tämänlaisia, ettekä te miehet ole kaikki tuollaisia.

Roolien avaaminen ja sekoittuminen olisi kaikkien eduksi. Ketään ei kielletä olemasta naisellisia tai miehekkäitä haluamallaan tavalla, mutta niille meistä, joille nämä kolot ovat liian ahtaat, annetaan muitakin vaihtoehtoja.

Antropologinen tutkimus osoittaa, että ei ole olemassa luonnollisia sukupuolirooleja. Se myös osoittaa, että yhteiskunta ei vaarannu, vaikka variaatiolle ja vaihtelulle annettaisiin sijaa. Komiikka voi tarjota hienoja tapoja käsitellä sekä kohdata yksilöllistä vaihtelua sukupuolen ja seksuaalisuuden kannalta.