Vieraskolumni

Muutosvastarintaa ja kestävää kehitystä

Ilmastokeskustelun yleistunnelmaa hallitsevat ääripäät.
Markku Kuisma
14.11.2013

Kiihkeä poliittinen väittely ilmastonmuutoksen ja ihmiskunnan kohtalonyhteydestä on juuttunut kummallisille raiteille.

Yhtäällä huutavat maapallon lämpenemisestä pelästyneet, toisaalla muutoksen kieltäjät.

Kummallekin suunnalle näyttää olevan olennaisempaa demonisoida vastapuoli joko maailmanlopun toitottajiksi tai talouden turmelijoiksi.  Ja kummassakin leirissä tuntuu olevan iso joukko niitä, joille ilmastonmuutokseen liittyvästä poliittis-hallinnollis-tieteellisestä kampanjoinnista on tullut leipäpuu ja eksoottisiin kohteisiin suuntautuneen loputtoman suihkukonesurffailun rahoittaja.

Tämmöinen on karkein piirroin muotoiltu yleiskuva, joka taitaa tehdä vääryyttä molemmille osapuolille — ja  ehkä vielä enemmän itse ilmastonmuutokselle ilmiönä ja kannanmuodostusta vaativana ongelmana.

Yleistunnelmaa hallitsevat – niin kuin lähes aina – ääripäät.

Osa joukosta on ryhmittynyt kiihkeiksi ilmastonmuutoksen vastustajiksi. Näiden muutosvastarintaisten logiikka lähtee siitä, että minkä ihminen on saanut aikaan yhdessä suunnassa, saman se voi tehdä toiseen suuntaan.

Tästä kulmasta katsoen isoimman ongelman muodostavat luonnollisesti kieltäjät ja skeptikot, jotka jarrutuksellaan tai haluttomuudellaan estävät tarvittavien toimien toteuttamisen.

Varsinaisia kieltäjiä tuskin on koko maailmassa kourallista enempää. Vai onko kourallistakaan?

Harva kai ilmaston muuttumista kieltää. Enemmän on niitä, jotka eivät pidä ihmisen roolia muutoksessa merkittävänä, tai sitten uskonnollisista syistä heittäytyvät herransa huomaan. Poliittinen johtopäätös tästä on, ettei näin ollen tarvita myöskään ihmisen toimia, joilla puolestaan toinen äärilaita haluaisi estää muutoksen.

* * *

Näiden ja toisaalta muutosvastarintaisten ilmastoaktivistien kilpahuudon alle peittyy kolmas linja. Todellisuudessa isoin osa ihmisistä sijoittunee tässäkin asiassa jonnekin keskivaiheille.

Keskilinjan ajatus kulkee kait jotenkin näin: Ilmasto muuttuu aina, totta kai. Niin on aina ollut ja niin tulee olemaan. Muutokset ovat aina aiheuttaneet joillekin tuhoa, kärsimystä ja jopa valtakuntien perikatoa, joillekin osille maailmaa kukoistusta ja jopa uusien elinkeinojen ja sivilisaatioiden syntyä. Ja ilman muuta nykytiedon valossa on luontevaa otaksua, että ihmisellä on ollut vaikutusta tuoreimpaan, ilmeisesti siis 1700-luvulla alkaneeseen lämpenemisvaiheeseen.

Mutta mitä asialle voi ja kannattaa tehdä?

Yksi ajatuskulku on ilmeinen: Ei ole itsestään selvää, että ihminen kykenee korjaaman sen minkä on rikkonut. Tähänastiset yritykset viittaavat väkevästi siihen suuntaan. Lisäksi on enemmän kuin epävarmaa, voivatko äärimmäiset toimetkaan enää kääntää sitä prosessia, joka on jo käynnissä, olkoon että ihminen on prosessia jouduttanut.

Siis johtopäätös: hanskat naulaan ja täydet juhlat uppoavalla Titanicilla?

Inhorealisti sanoo, että näin se todennäköisesti menee, ellei ihminen ole sitten aivan yllättäen täydellisesti muuttunut.

Toisaalta voisihan niinkin ajatella, että monia toimia, joilla uskotaan torjuttavan muutosta, kannattaa tehdä myös siinä tapauksessa, ettei muutos niistä ratkaisevasti pysähdy.

Puhdas ilma, puhdas vesi ja puhtaampi asuinympäristö ovat ihan hyviä tavoitteita joka tapauksessa. Niihin pyrkiminen edistää kestävää kehitystä, johon kannattaa pyrkiä kaikkialla maailmassa.

Kirjoittaja on Pohjoismaiden historian professori Helsingin yliopistossa. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.