Vieraskolumni

Manyaman parturi

Olemattomassa sambialaiskaupungissa kehitys kuhisee kaivoksen varjossa, kirjoittaa Ville Luukkanen.
Ville Luukkanen
15.4.2013

Lastenlaulussa 70-luvulla laulettiin "Oskari olematon nolla katu nolla". Afrikassa olemattomia kaupunkeja syntyy kuin sieniä sateella. Ne täyttyvät olemattomista ihmisistä ilman passeja tai henkilötodistuksia.

Manyama Sambian ja Kongon rajalla on kaupunki, jota ei ole olemassa. Muutama vuosi sitten sillä seudulla oli maalaiskylä, jonka savimajoissa asusti perhekuntia. Sitten tuli kaivos. Maahan kaivettiin neljä kilometriä pitkä ja kolme kilometriä leveä kuoppa, josta ruvettiin heivaamaan mineraalia sitä himoaville markkinoille. Kaivos tietysti aitasi oman alueensa ja perusti sen sisälle oman maailmansa.

Nykyään Planeetta Kaivoksella asuu 12 000 ihmistä hyvässä järjestyksessä. Urakoitsijoiden työläiset ilmastoiduissa telttakylissä kuin jenkkisotilaat Irakissa. Omat työläiset pienissä taloissaan. Työnjohto isommissa bungaloweissa. Marketista saa tavaraa ja pankki toimii kontista. Oikean yhteisön illuusio on vahva, vaikka kyse onkin työleiristä.

Manyama ei ole osa Planeetta Kaivosta. Se on muurahaiskeko kaivoksen porttien ulkopuolella. Manyamaa ei ole olemassa, koska sitä ei ole koskaan perustettu. Hallinnollinen alue on Solwezin piirikunta. Solwezi on provinssin pääkaupunki, ja sijaitsee 80 kilometrin päässä. Manyamassa ei ole sähköjä. Eikä teitä. Ainoa varsinainen tie on kaupunkia halkova uusi valtatie, joka on rakennettu Planeetta Kaivoksen tuottaman metallin pois kuljettamiseksi. Eikä Manyamassa ole vesi- tai jätehuoltoa.

***

Manyaman virallinen olemattomuus — tai yhdyskuntainfrastruktuurin puute — ei ole kuitenkaan haitannut maahanmuuttajia. Olemattomaan kaupunkiin on asettunut parissa vuodessa 35 000 ihmistä. Nykyisellä kasvutahdilla Manyamassa asuu lähitulevaisuudessa 200 000—300 000 ihmistä.

Manyamassa on sairaala, mutta ei henkilökuntaa eikä laitteita. Kaupungissa on koulu. Oppilasmäärää kysyttäessä rehtori raapi hetken päätään ja räknäsi mielessään: "Viime viikolla meillä oli 2900 mutta ensi viikolla 3000:n raja lienee jo rikki". Koulurakennuksen käyttöaste on täysi — 130 lasta per luokkahuone. Useimmat viettävät päivänsä ulkona.

Manyaman ainoa viranomainen on poliisi. Tarkkaan ottaen yksi poliisivirkailija, jonka alueen yrittäjät sponsoroivat paikalle rakentamalla tälle oman toimipisteen. Järjestyksenpitoa tarvitaan. Manyaman yöelämä on vilkas ja sitä kestää melkein koko päivän. Yrittäjiä on paljon ja jokainen yrittää henkensä edestä paljon. Päivällä treidataan mitä tahansa kenelle tahansa, samoin yöllä. Auringon paistaessa elintarvikkeille on kova kysyntä. Auringon laskiessa päihteiden menekki nousee.

Manyama on moderni Baabelin torni ilman tornia. Sen virkaa toimittaa kännykkämasto, josta sojottavat kolmen operaattorin tukiasemat. Ne ilmestyivät kuin tyhjästä kaukaisessa menneisyydessä, kolme vuotta sitten. Sen jälkeen tukiasemien kapasiteettia on nostettu useampaan otteeseen. GSM:stä GPRS:ään ja 3G:hen. 4G:täkin on kuulemma jo lupailtu. Internet on kaupungin tärkein infrastruktuuri.

***

Pääkadun vartta koristavat lukemattomat myyntikojut. Niiden ulkopuolella välkehtii pieniä aurinkopaneeleita. Katuparturi on vetänyt piuhat paneeleista akkuun. Niistä johtaa vaarallisen näköinen kytkentä leikkuriin. Ihan sama. Kunhan laite toimii ja saa kaljut kiiltämään. Mikroyrittäjäparturi on investoinut paneeleihinsa ison tukun rahaa, 450 dollaria. Yrityksen on toimittava ja tuotettava, ja tuottaahan se. Illalla parturi kerää paneelit ja akun kainaloonsa ja menee kotiin. Yrittämistä hän ei lopeta. Hökkelissä hän lataa akusta oman kännykkänsä — ja maksua vastaan naapureiden.

Kaivos on miljardin dollarin bisnes. Parturin vuotuinen liikevaihto on pari tuhatta taalaa. Mutta tuhat parturia on miljoonan dollarin bisnes. Manyama täyttyy partureista. Kaivoksia on vain yksi. Sekin suljetaan 30 vuoden päästä. Se ei ole kehitystä — nothing personal, just business. Kaivoksella ei ole tulevaisuutta, mutta Manyaman partureilla on valoisa tulevaisuus. Aurinko paistaa päivät läpeensä ja samasta energiasta saa valot tupaan illaksi. Tuhannesta parturista useampi sata juo itsensä ennenaikaiseen hautaan. Aids ja muut taudit vievät toisen mokoman.

Mutta yhtä suuri osa istuu notkuvan romupöydän ääressä pimenevässä illassa ja huolehtii, että lapset saavat tehtyä ne koulutehtävät, joita koulussa ei koskaan ehditty tai osattu saada valmiiksi. Sitä maagista iltahetkeä voisi kutsua vaikka kehitykseksi.

Kirjoittaja on kehityspoliittinen sekatyömies, joka on työskennellyt neljällä mantereella järjestöhankkeissa, yksityisellä sektorilla ja valtioiden välisessä yhteistyössä. Luukkanen asuu nykyään Lusakassa Sambiassa. Kepan verkkokolumneissa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien henkilökohtaisia, eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.