Vieraskolumni

Kreikka ja leikkauspolitiikan pitkä varjo

Washington on ottanut jonkin verran opikseen kehitysmaiden katastrofaalisesta "auttamisesta". Brysseliin itsekritiikki ei ole vielä saapunut.
Christer K. Lindholm
21.8.2015

Kreikassa, EU:n ja euroalueen jäsenmaassa, lapsia kuolee jälleen tuberkuloosiin. Syynä on julkisen terveydenhuollon liki täydellinen romahdus troikan (nykyään "instituutioiden") määräämien rajujen menoleikkausten seurauksena. Troikan vaatimuksesta julkisia terveydenhuoltomenoja leikattiin summalla, joka vastaa kolmea prosenttia Kreikan bruttokansantuotteesta.

Suomen oloihin sovellettuna tämä tarkoittaisi liki kuuden miljardin leikkauksia kertarysäyksellä – siis kaksi kertaa niin paljon kuin hallitus odottaa säästävänsä soteuudistuksen kautta sitten jos ja kun se toteutuu.

Ei siis ole yllättävää, että kritiikki Kreikalle määrättyä vyönkiristyspolitiikkaa vastaan on viime aikoina voimistunut, jopa troikkaan (tai instituutioihin) kuuluvan Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n taholta. Troikan muut kaksi jäsentä, Euroopan komissio ja Euroopan keskuspankki EKP, eivät kuitenkaan ole ottaneet kritiikkiä kuuleviin korviinsa.

Kuten eivät myöskään pohjoisten euromaiden poliitikot, jotka uuden tukipaketin ehtona ovat määräämässä Kreikalle lisää sitä samaa, niin tuhoisaksi osoittautunutta talouskuria. Alkaakin yhä enemmän näyttää siltä, että Kreikan rankaiseminen on tärkeämpää kuin maan talouden saattaminen kestävälle pohjalle.

* * *

Kritiikki kovaa vyönkiristyspolitiikkaa kohtaan on tähän saakka lähinnä kohdistunut sen kielteisiin vaikutuksiin Kreikan talouskasvuun. Suuret julkisten menojen leikkaukset yhdessä veronkorotusten ja palkanalennusten kanssa ovat yksinkertaisesti romahduttaneet kotimaisen kysynnän ja siten ajaneet talouden yhä syvempään taantumaan.

Viime vuonna Kreikan talous koki tosin lyhyen kasvupyrähdyksen, joka kuitenkin alkoi hiipua jo vuoden loppua kohti. Näin ollen väite, jonka mukaan raju leikkauspolitiikka olisi vihdoinkin alkanut ”toimia”, ja olisi toiminut edelleen ellei iso paha Syriza olisi noussut valtaan tämän vuoden tammikuun parlamenttivaaleissa, on yksinkertaisesti virheellinen. Kreikan talouskasvu ei toisin sanoen tyrehtynyt siihen, että Aleksis Tsipraksen hallitus päätti ottaa muutamia ministeriöiden siivoajia takaisin töihin.

Kielteiset vaikutukset talouskasvuun lyhyellä ja keskipitkällä aikavälillä ovat jo sinällään riittävä peruste vyönkiristyspolitiikan tyrmäämiselle. Sen sijaan menoleikkausten pitkän aikavälin vaikutukset ovat jääneet vähemmälle huomiolle, vaikka ne aikaisempien kokemusten perusteella saattavat osoittautua hyvinkin vakaviksi.

* * *

Kreikalle ja muille euroalueen kriisimaille määrätty teräskylpy muistuttaa hyvin pitkälle niin sanottua Washingtonin konsensusta, talouspoliittista reseptiä jota IMF, Maailmanpankki ja Yhdysvaltain valtiovarainministeriö sovelsivat 1980-luvulla velkakriisiin joutuneiden Latinalaisen Amerikan maihin ja jota seuraavan vuosikymmenen aikana sovellettiin ylivelkaantuneisiin kehitysmaihin muuallakin maailmassa.

Taloudellisen avun vastineeksi ylivelkaantuneet maat joutuivat sitoutumaan äärimmäiseen tiukkaan talouspoliittiseen kuriin, joka käytännössä johti mittaviin leikkauksiin sekä koulutus- että terveydenhuoltomenoihin. Lisäksi Washingtonin konsensukseen kuuluivat laajamittaiset yksityistämiset ja markkinoiden välitön avaaminen niin ulkomaisille (eli käytännössä länsimaisille) tuotteille kuin pääomallekin.

Köyhät ja taloudellisesti haavoittuvaiset maat joutuivat toisin sanoen toteuttamaan kertaheitolla sellaiset rakenteelliset uudistukset, jotka rikkaissa länsimaissa olivat vieneet vuosikymmeniä.

Kaiken kaikkiaan Washingtonin konsensus siis ajoi ennemminkin länsimaisten suuryritysten ja sijoittajien kuin velkaantuneiden kehitysmaiden etuja, ja niinpä tuloskin oli sen mukainen. Nobel-palkitun yhdysvaltalaisekonomistin Joseph Stiglitzin mukaan Washingtonin konsensuksen taloudelliset saavutukset olivat yleisesti ottaen melko vaatimattomat, kun taas sosiaaliset seuraukset olivat suorastaan katastrofaaliset.

* * *

Sen lisäksi, että Washingtonin konsensuksen sosiaaliset seuraukset osoittautuivat katastrofaalisiksi, ne ovat myös osoittautuneet varsin pitkäkestoisiksi. Esimerkiksi naisten koulukäynti – joka useimpien asiantuntijoiden mielestä on avainasemassa onnistuneen kehitysyhteistyön kannalta – näyttää joissakin Afrikan maissa vielä tänäkin päivänä kärsivän 1990-luvulla tehdyistä koulutusmenojen leikkauksista.

Vertailussa Washingtonin konsensuksen ja ”Brysselin konsensuksen” välillä täytyy toki ottaa huomioon, etteivät Kreikka ja euroalueen muut kriisimaat sentään ole kehitysmaita ja että heillä oli näin ollen paremmat lähtökohdat kuin monilla Washingtonin konsensuksen uhreilla.

Silti menoleikkaukset ovat, erityisesti Kreikan kohdalla, olleet sitä suuruusluokkaa, että niiden kielteiset vaikutukset tulevat näkymään vielä pitkän ajan päästä. Kun esimerkiksi julkista terveydenhuoltoa on romahdutettu täydellisesti, sen korjaaminen ei ole helppoa edes siinä tapauksessa, että talouskasvu alkaa jossain vaiheessa jälleen elpyä.

IMF ja Maailmanpankki ovat sentään ottaneet opikseen Washingtonin konsensuksen epäonnistumisista ja ainakin jossain määrin pehmentäneet linjaansa avustamiaan maita kohtaan. Brysselissä jatketaan sen sijaan itsepintaisesti samaan vanhaan malliin ilman merkkiäkään tällaisesta rakentavasta itsekritiikistä.

Kirjoittaja on taloustieteen tutkija ja vapaa kolumnisti. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.