Vieraskolumni

Kehitysapua kehittämässä

Avun kehittämisestä tulisi toden teolla siirtyä kehityksen kehittämiseen.
Tihomir Popovic
12.6.2012

Kehitysavun antaminen ei aina johda kehitykseen, eikä se aina paranna niiden ihmisten elämää, joita olisi kaikkein tärkeintä auttaa – kaikkien haavoittuvimpien ryhmien, eli muiden muassa naisten, lasten ja poliittisten, etnisten ja uskonnollisten vähemmistöjen elämää.

Avunantajilla on yleensä kohtuullisen selvä käsitys siitä, millaisia hankkeita ja ohjelmia he haluavat toteuttaa. Ihan aina heillä ei kuitenkaan vaikuta olevat kirkasta kuvaa siitä, mitä ihmiset vastaanottavissa maissa haluavat tai tarvitsevat, tai siitä millaisia pitkän aikavälin vaikutuksia avulla voi olla. Pitkälti tästä syystä avun tuloksellisuudesta on viime aikoina alettu puhua yhä enemmän.

Vasta vähän aikaa sitten on alettu ottaa vakavissaan ero avunantamisen tehokkuuden ja tuloksellisuuden välillä. Tämä on tärkeä ero. Avunantamisen tehokkuus tarkoittaa tehokasta rahojen toimittamista hankkeisiin, kun taas tuloksellisuus tarkoittaa sitä, että avuntarvitsijoiden elämänlaatu paranee.

***

Toki avunantokin tarvitsee tehokkuutta, mutta näkökulman muuttaminen kehityksen tuloksiin kääntää silmät vastaanottajiin ja saa meidät kysymään kenen kehityksestä puhutaan. Ja se ehkä saa meidät kysymään saavuttaako apu ne ihmiset, jotka sitä eniten tarvitsevat.

Kansalaisjärjestöt ja tutkijat ovat huomauttaneet, että apu voi myös pahentaa olemassa olevia ongelmia tai luoda uusia ongelmia. Köyhemmissä maissa ja kriisimaissa hallitukset saattavat olla korruptoituneita tai heikosti toimivia, ja niiden tukeminen voi johtaa heikompaan kehitykseen kuin vaikkapa sen maan järjestöjen tukeminen.

Tämä huoli on erityisen tärkeä siviilisodan käyneissä maissa tai maissa, joissa osa kansasta ei koe, että hallitus edustaa heitä. Hyvä esimerkki tästä ovat monet Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan maat, joissa kansa on viime aikoina kapinoinut autoritäärisiä hallituksia vastaan.

Hallitusten kautta annettu apu tuskin saavuttaa niitä ihmisiä, jotka eivät pidä hallitusta oikeutettuna maan johtajana. Vallankumouksen jälkeiset hallitukset tapaavat taas olla voimakkaasti vanhoja eliittejä vastaan, ja saattavat keskittyä kostotoimiin.

Myös näissä tilanteissa kansalaisyhteiskunnan tukeminen vaikuttaisi olevan varmin tapa saada aikaan kehitystä.

Sekään ei ole yksinkertaista, sillä Lähi-idässä on ollut myös tapauksia, joissa on tuettu hallitukselle myötämielisiä liikkeitä alueilla, jotka ovat olleet opposition hallussa. Sellaisissa tilanteissa apu kansalaisyhteiskunnalle saattaa kääntyä näyttämään hallituksen tukemiselta.

***

Mikrotasolla tehdään yhä enemmän työtä vähemmistöjen ja heikossa asemassa olevien ryhmien hyväksi, mutta näitä ohjelmia on edelleen aivan liian vähän, ja turhan usein niitä johtavat Pohjoisen järjestöt, jotka suoraan rahoittavat Etelän vähemmistöjä.

Tämä on ongelmallista, koska kansainväliset järjestöt — huolimatta siitä, että heidän työtään ohjaavat vuosituhattavoitteet ja köyhyyden vähentäminen — eivät yleensä näe tarpeeksi hyvin eri ryhmien välisiä poliittisia jännitteitä. Kansainväliset järjestöt joutuvat myös nojaamaan liikaa vastaanottavien maiden hallituksiin, jotta järjestöt ylipäätään saavat toimia näissä maissa.

Tästä syystä olisi erittäin tärkeää kehittää paikallista kehitykseen pyrkivää kansalaisyhteiskuntaa, ja antaa sille vapauksia muovata kehitysagendaa haluamaansa suuntaan.

Avunantajilla on nykyään suuret paineet näyttää veronmaksajilleen, että kehitysrahat käytetään oikein. Se johtaa usein sellaisten hankkeiden rahoittamiseen, joista tulee nopeita ja mitattavia tuloksia. Ehkä olisi parempi pyrkiä näyttämään, että annetulla avulla on pidemmällä aikavälillä merkitystä kehitykselle. Siinä kansalaisyhteiskunnalla on valtava merkitys, niin avunantajamaissa kuin vastaanottajapäässäkin.

Kirjoittaja on kehityksen ja konfliktinratkaisun tutkija, joka on työskennellyt Kroatian hallituksella, Ulkopoliittisessa instituutissa ja YK:n kehitysohjelma UNDP:llä. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.