Vieraskolumni

Karjalaan takaisin!

Huutelijat eivät tiedä, mistä olen tullut.
Koko Hubara
20.4.2015

"Mene takaisin sinne mistä olet tullutkin."

Siinä lause, jonka olen kuullut satoja kertoja elämäni aikana. Se on lause, jota ei huudeta kahden tasavertaisesti suuttuneen ihmisen riidassa, vaan sitä huudellaan yksipuolisesti vihan ilmaisemiseksi ja pelon herättämiseksi. Tai toisin päin.

Joudun kuulemaan tätä lausetta siksi, etten ole valkoinen ihminen. Lauseen tarkoitus on nöyryyttää minua julkisesti ja sulkea minut ulos suomalaisesta yhteiskunnasta.

Joskus lause todetaan melkein lakonisesti, yksinkertaisena imperatiivina. Aika usein perään tulee hyödytön selite "sua ei tänne kaivata", tai "teitä on jo ihan tarpeeksi".

Joskus tämä lause on maailman turhimman synninpäästödialogin loppukaneetti. Keskustelu menee jotakuinkin näin:

"Oletko sä muuten kokenut koskaan rasismia Suomessa?"

"No itse asiassa olen. Ihan kaikkea raa’an seksuaalisen väkivallan ja idioottimaisten kysymysten sekä työllistymisen esteiden muodossa. Rasismi on ihan tosiasia Suomessa, mutta olisi mukava jos mua kohdeltaisiin ihmisenä."

Silloin lauseen eteen iskeytyy yleensä ehto "jos ei kelpaa".

Huutelija on yleensä minulle tuntematon tai vähintään puolituntematon henkilö. Siis sellainen, joka ei minua tunne. Sellainen joka on ottanut olemassaoloni ja elämäntarinani haltuunsa, vaikkei tiedä minusta mitään.

* * *

Hän ei tiedä esimerkiksi sitä, että kun hän sanoo minulle "mene takaisin sinne mistä olet tullutkin", minä ajattelen automattisesti ja ainoastaan Viipurin lähellä sijaitsevaa Jääskeä, tarkemmin Oravalan kylää.

Se on minun impulssini, identiteettini.

Hän ei tiedä, että minun Helmi-mummini on sieltä kotoisin. Sieltä hän lähti ensimmäisen kerran talvisodan aikana, meni hetkeksi takaisin, joutui taas lähtemään jatkosodassa.

Kaikkia yksityiskohtia en enää muista, vaikka olen niistä paljon mummin kanssa jutellut, eikä hän ole enää niistä minulle kertomassakaan.

Mutta sitä en unohda, kun kävin siellä, mistä olen tullut.

* * *

Olen ainoa ruskea tyttö bussilastillisessa neulovia, laulavia mummoja ja Karjala-lippalakkisia papparaisia. Matkanjohtaja tokaisee ohimennen, että tällä reissulla ei mennäkään Oravalaan, mistä mummi nostaa hirveän älämölön, heiluu ja huutaa keskikäytävällä, peittää karaokevideon äänensä alle:

"Miulla on herrantähden täällä laps mukana, ja mie kyllä näytän hälle mistä myö ollaan! Saat luvan ajaa justiinsa sinne minne mie käsken!"

Matkanjohtaja nielaisee ja nostaa kätensä ylös, antautuu.

Ja niin me ajamme ja ajamme ja ajamme. Matkalla näen kuolleen lehmän keskellä tietä. Bussi jättää meidät hiekkatielle ja jatkaa matkaa. Seuraan isovanhempiani rämeikössä. He eivät puhu toisilleen eivätkä minulle.

Kunnes mummi huutaa: "Tässä hää on!"

* * *

Mummi kaivaa minulle käsilaukustaan muovikanisterin mustaviinimarjamehua ja reissumiehen, jonka välistä pilkottaa meetvursti ja märkä kurkunviipale.

"Tuossa missä kasvaa koivu, oli ennen meidän hella."

Minä katson tyhjyyteen. Joskus siinä on seisoskellut isoisoäitini tekemässä ainoalle tyttärelleen ruokaa väsyneenä alkuillasta, aivan kuten minä nyt omalle tyttärelleni. Nyt siinä pörrää ötökkä.

Mummi käskee minut kivelle istumaan. Se kivi on ainoa, mitä hänen kotitalostaan on jäljellä. Minä yritän syödä, mutta leivänmurut tarttuvat kurkkuun. On kiusallista pureksia ruokaa, kun toinen itkee koko menetettyä elämäänsä. Kamalaa, mutta minä tunnen olevani kotona, kerrankin.

Illalla palaamme takaisin kaupunkiin. Olen ainoa ruskea tyttö Viipurin kaduilla. Viipurin kirjaston ovella. Ainoa ruskea tyttö Pässinlinnan ravintolassa.

Minua tuijotetaan joka paikassa mihin menenkin. Ihmiset osoittavat ja kuiskuttavat.

Ihonväri, nimi tai ulkonäkö eivät kerro mitään siitä, kuka on mistäkin kotoisin, kuka on suomalainen ja kuka ei. Mikään huutelu ei voi tuottaa pahempaa kipua kuin ne historian traumat ja diasporat, joita me kannamme sisällämme. Minä olen jo käynyt siellä, mistä olen tullutkin.

Kirjoittaja on helsinkiläinen projektikoordinaattori ja vapaa kirjoittaja, joka pitää Ruskeat tytöt -blogia. Kepan verkkokolumneissa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien henkilökohtaisia, eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.