Ettekö te osaa edes vientiteollisuutta tukea?

Suomi näyttäytyy tästä eteenpäin kehitysmaissa maana, jolla on kaunis historia, mutta josta ei nykyään tule juuri mitään kiinnostavaa.
Matti Ylönen
19.8.2015

Kehitysyhteistyötä leikataan samalla, kun rahaa on siirretty yksityisen sektorin tukemiseen Finnfundin kautta. Tähän mennessä leikkausten kommenteissa on tuotu esiin muun muassa se, kuinka kehitysyhteistyöleikkaukset ajavat nuoria äärijärjestöjen syliin ja vaarantavat jo tehdyn työn tulokset.

Typerää näissä leikkauksissa ja avun painopisteen muutoksessa on myös se, että ne ovat pitkällä aikavälillä tehoton tapa tukea yksityisen sektorin kehitystä kehitysmaissa.

Vielä typerämpää erityisesti hallituksen omista lähtökohdista katsottuna on, että ne haittaavat pitkällä aikavälillä myös suomalaisyritysten kansainvälistymistä.

* * *

Suomessa kehitysyhteistyö on perinteisesti mielletty vastakkainasetteluna "pehmeiden", julkisen sektorin ohjelmien ja "kovan" vienninedistämisen ja yrityssektorin yhteistyön välillä. Tämä on paitsi yksinkertaistus, myös Suomen vientisektorin kannalta huolestuttava väärinymmärrys.

Suomi on 1960-luvulta lähtien profiloitunut vientiin, koulutustason nostoon ja innovaatioihin perustuvassa teollisuuspolitiikassa. Muun muassa Juhana Vartiainen, Markus Jäntti ja Ha-Joon Chang ovat kirjoittaneet ansiokkaasti Suomen menestystarinasta, jolla on yhtymäkohtia esimerkiksi Etelä-Korean, Japanin ja Mauritiuksen teollisuushistoriaan.

Mallimme on yhdistänyt korkean työssäkäyntiasteen, korkean koulutuksen, hyvinvointivaltion sekä julkisen vallan näkemyksellisen ohjauksen talouden pitkän aikavälin innovaatiopolitiikassa.

Nyt innovaatiopolitiikkaa ollaan moukaroimassa rikki Tekesin ja yliopistojen leikkauksilla, mitä esimerkiksi Elinkeinoelämän keskusliitto on ansiokkaasti kritisoinut. Samalla kehitysyhteistyön leikkaukset kampittavat lisää suomalaisyritysten pitkän aikavälin vientimahdollisuuksia.

* * *

Hallituksen ongelmana on, että se kuvittelee muun maailman olevan kuin Suomi: maa, jossa elinkeinoelämää ja politiikkaa revitään niin kauas toisistaan kuin mahdollista.

Suurin osa kehitysmaista ei kuitenkaan toimi samalla logiikalla. Valtion rooli on paljon suurempi ovien avaajana, toiminnan koordinoijana ja suunnittelijana. Toisin sanoen monet kehitysmaat hakevat oppia ennemmin aiempien vuosikymmenten Suomesta tai 1990-luvun Kiinasta kuin nyky-Euroopasta.

Kehitysavun yhtäkkisillä, valtavilla leikkauksilla Suomi heiluttaa keskisormeaan tulevien ja nykyisten kauppakumppaniensa suuntaan.

Ironista on, että Finnfund kanavoi suuren osan tulevaisuuden markkinoille eli Afrikkaan menevästä rahoituksesta yksityisten pääomasijoitusrahastojen kautta. Niiden päätöksenteko ja tulosten valvonta on pitkälti ulkoistettu rahastojen salkunhoitajille.

Pääomasijoitusrahastojen kautta on vaikea tukea esimerkiksi kehitysmaiden pientuottajien pitkän aikavälin kehitystä. Lisäksi hallituksen näkökulmasta on kiinnostavaa, että ulkomaiset rahastot eivät lähtökohtaisesti tue myöskään suomalaisia yrityksiä.

Suomi näyttäytyy tästä eteenpäin kehitysmaissa maana, jolla on kaunis historia, mutta josta ei nykyään tule juuri mitään kiinnostavaa. Koulutus- ja sosiaalipolitiikan osaamistamme arvostetaan periaatteessa, mutta ulospäin näyttäytyy, että Suomi ei tällä osaamisella halua kehuskella.

* * *

Mainitsin aiemmin Kiinan. Sen nousu esitetään tyypillisesti kapitalismin niskalenkkinä kommunismista. Tällaiset jaottelut eivät kuitenkaan ole kovin kiinnostavia, yksityiskohdat ovat.

Kiina on elinkeinopolitiikassaan kopioinut malleja, joita monet maat käyttivät etenkin ennen 1980-lukua, jolloin kauppasopimukset ja rakennesopeutusohjelmat tekivät tästä vaikeaa. Se on muun muassa pakottanut ulkomaisia yrityksiä perustamaan yhteisyrityksiä paikallisten kanssa, ja osaamista on näin siirretty kotimaahan.

Samaan aikaan Kiinasta on tullut merkittävä toimija Afrikassa. Julkisuudessa on puhuttu erityisesti Kiinan halusta saada haltuunsa Afrikan viljelymaata ja luonnonvaroja. Vähemmän on puhuttu siitä, kuinka Kiina yhdistää nämä usein kyseenalaiset resurssikaappauksensa muun muassa pitkän aikavälin koulutuspolitiikkaan.

Yliopistoihin ympäri Afrikkaa on perustettu kungfutsealaisuus-keskuksia, joissa koulutetaan tällä hetkellä Afrikan tulevia virkamiehiä, yritysjohtajia ja poliitikkoja. Lisäksi Kiina on luonut merkittäviä stipendiaattiohjelmia, joilla rahoitetaan afrikkalaisten opiskelijoiden opiskelua Kiinassa.

Voi olla varma, että suuri osa näistä ihmisistä tuntee tulevaisuudessa kiitollisuutta ja ymmärrystä Kiinan suuntaan. Samaan aikaan kehitysyhteistyötään leikkaava Eurooppa näyttäytyy auringonlaskun mantereena, jonka maiden vahvuuksista ei tiedetä eikä välttämättä haluta tietää.

* * *

Viimeiseksi, on ironista kuinka 2010-luvulla innovaatiopolitiikassa on käynnistynyt aktiivinen kansainvälinen keskustelu valtion roolista innovaatiopolitiikan moottorina. Professori Mariana Mazzucato osoitti kirjassaan "The Entrepreneural State" vuonna 2012, kuinka esimerkiksi kaikki Applen iPadin merkittävät keksinnöt ovat syntyneet Yhdysvaltojen valtion pitkäjänteisen tiederahoituksen ansiosta.

Voidaan esittää, että Suomi oli jo 1980-luvulla tällainen "yrittäjävaltio". Samalla Suomi onnistui kansainvälistymään ja avautumaan nopeasti. Kehitysyhteistyö oli yksi merkittävä työkalu, jolla näitä yhteyksiä luotiin. Nyt sekä innovaatio- että kehityspolitiikkaa ollaan ajamassa alas.

Perussuomalaisten europarlamentaarikko Jussi Halla-Aho kirjoitti Facebook-seinällään 27.5.2015, että "en ole vielä itse lukenut hallitusohjelmaa, mutta vihreät, vasemmisto, Kepa ja opiskelijajärjestöt ovat jo todenneet sen karmeaksi, joten taputan alustavan kiimaisesti käsiäni".

Ainakin ulospäin vaikuttaakin siltä, että kehitysyhteistyön leikkaukset olivat enemmän identiteettipolitiikkaa kuin pitkäjänteistä harkintaa. Tämän puolesta puhuu myös se, että leikkaukset tehtiin ilman mitään evaluaatioita ja se, että ne tulevat voimaan kerralla ensi vuoden alusta.

Nyt tehdään kalliita virheitä, ja tuhon korjaaminen voi olla mahdotonta myöhemmille hallituksille.

Ettekö te osaa edes vientiteollisuutta tukea?

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja tietokirjailija, joka seuraa kehitysrahoitusta ja kansainvälisiä rahoituslaitoksia. Kepan verkkokolumneissa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.