Vieraskolumni

Avun asialla

On vaikea uskaltautua vesille, jotka eivät ole tuttuja. Silti ehkä pitäisi.
Eija Ranta-Owusu
21.3.2011

Talvinen iltapäivä Helsingissä. Ryhmä kehitysapulobbaajia laskeutuu räntäsateessa alas eduskuntatalon portaita. Tunnelma on apea. Poliitikko, jonka aktivistit tapasivat, ei lämmennyt kehitysavulle. Mannerheimintiellä yksi aktivisteista toteaa häpeillen, että itse asiassa hänkin on kriittinen kehitysyhteistyötä kohtaan. Toinen aktivisti, kehitysavusta elävä asiantuntija, toteaa lakonisesti, että niin kai useimmat meistä. Jos vain on uskaltanut laskea jalkansa jonkin kehitysmaan kamaralle, tietää, ettei kehitysapu yksin paranna maailmaa.

Räntäsade pieksee poskia, kun joukko kehitysavusta eläviä, mutta sen voimaa kyseenalaistavia nuoria aikuisia kaikkoaa omille teilleen.

Aloin tuolloin miettiä tätä outoa epäsuhtaa. Kuinka moni meistä taistelee kehitysavun puolesta tietäen, että sen merkitys eriarvoisuuksien lievittämisessä on vähäinen? Kuinka moni tuntee riittämättömyyttä laskeskellessaan, kuinka häviävän pieni pisara kehitysapu globaalien rahavirtojen meressä on? Kuinka moni tuntee nahoissaan sen, kuinka mitätön vaikutusvalta kehitysapuaktivismilla maailman menossa on? Kuinka moni miettii, onko apu sittenkään se oikea asia?

***

Vaikka kehitysmaissa on koulutettu massoittain lapsia, parannettu sairaita ja vähennetty köyhyyttä, vaikuttaa maailma jatkuvasti eriarvoisemmalta paikalta. Pohjoisessa tuotetaan yli neljä viidesosaa maailman bruttokansantuotteesta ja loput muutamissa Etelän nousevissa talouksissa. Vaikka Kiinan, Intian ja Brasilian kaltaisten maiden nousu haastaa Etelän ja Pohjoisen välisiä valtasuhteita, kuilut kasvavat.

Valtaosa kehitysmaista sivuutetaan globaalien rahavirtojen kelkasta. Tai niitä hyväksikäytetään. Globaali valuuttakeinottelu, veronkierto ja pääomapako ovat muutamia esimerkkejä. Etelän halpa työvoima ja heikko lainsäädäntö hyödyttävät enemmän monikansallisia yrityksiä kuin maiden omia kansalaisia. Talouden virrat Etelästä Pohjoiseen ylittävät kehitysavun mennen tullen. Maailma on yritysjohtajien, pankkiirien ja taloudellisen eliitin. Niiden, joilla on raha ja valta sanella. Miten yksittäisen valtion kehitysyhteistyön tai yksittäisen kansalaisjärjestön, saati sitten yhden aktivistin, rahkeet riittäisivät puuttumaan tähän globaalin talouden vyyhteen?

Kehitysapu Suomen ulkopolitiikan osana on vaikutusvallaltaan vähäinen, ja kehitysapua käytetään moniin poliittisiin tarkoituksiin. Suomalaisten yritysten kilpailukyky maailmalla, suomalaisten maanviljelijöiden edut, turvallisuuspolitiikka, terrorismin vastainen taistelu, maahanmuuton estäminen, Suomen pääsy vaikuttajaksi YK:ssa ja muilla kansainvälisillä foorumeilla. EU:n etu. Suomen etu. Kaikki nämä ovat prioriteettilistalla ennen globaaliin eriarvoisuuteen puuttumista. Yksittäisen valtion kehitysavun ja kansalaisjärjestöjen on vaikea keriä auki kaikkia poliittisia motiiveja ja intressejä, yksittäisistä lobbareista nyt puhumattakaan.

***

Tämä globaali taloudellinen ja poliittinen vyyhti kuitenkin kirkuu useimpien kehitysmaa-aktivistien mielissä vääryyttä kerrostalon kokoisin kirjaimin. Prioriteetit ovat väärät. Konkreettinen tarttumapinta ongelmien tunnistamiseen ja korjaamiseen vain liukuu liian helposti käsistä, ja se turhauttaa. Ja kun emme saa otetta, tyydymme korvikkeeseen — kehitysavun yksinkertaisimpiin ja pinnallisimpiin mantroihin. Satoi tai paistoi, ramppaamme eduskunnassa nollaseiskan takia. Naisten ja lasten asialle löytyy myös aina kuuntelijoita.

Kehitysavun tontti maailmassa on pieni. Silti se saa jatkuvasti itseään huomattavasti isommat raamit, joita on raskasta kannatella. Ruoskimme itseämme maailman köyhyydellä, kolonialismin haamuilla, kapitalismin kauhuilla. Tekemättömät teot, vanhat virheet ja vaietut totuudet kummittelevat meille jatkuvasti. Ja silti tiedämme, ettei apu suitse riistokapitalismia — sitä, mikä globalisaatiossa on ongelma. Se ei paina jarrua eliitin eduille meillä ja muualla. Se ei muuta Etelän ja Pohjoisen välisiä valtasuhteita. Siltä tihkuu murusia, mutta se ei kuitenkaan tarjoa Etelän kansalaisille, kansanliikkeille, valtioille valtaa päättää omista asioistaan, omasta kehityksestään.

***

Mutta vyyhtiä on kerittävä jostain kohdasta. Avun me osaamme ja ymmärrämme. Siksi yhä ajamme sitä. Perustelemme itsellemme, että koska koko maailmaa ei voi pelastaa, apu auttaa ainakin yhtä ihmistä, ryhmää, kylää. Kun globaali talous riistää, apu pitää edes jotkut hengissä. Kun maailma on mitä on, apu ainakin osoittaa, että joku välittää. Miten sitä voisikaan koko maailmaa pelastaa? Globaalit talouden ja kaupan rakenteet ovat niin käsittämättömän suuria monelle, että ne tuntuvat tuulimyllyiltä.

On toki myös niitä, jotka tarttuvat härkää sarvista ja lähtevät vaatimaan globaalia taloutta verolle. Näilläkin sivuilla puhutaan näin vaalien alla veroparatiiseista ja pääomapaosta. Arkadianmäelle hinkuvilta on jopa saatu vastakaikua globaalien rahoitusmarkkinoiden verottamiselle ja kehitysmaissa piehtaroivien monikansallisten yritysten veronkierron hillitsemiselle.

Tähän työhön kehitysyhteistyöjärjestöjen ja aktivistien tulisi tarttua, vaikkei globaalia taloutta logframeihin saakaan, eikä siitä voi repiä lahjoittajille samanlaisia nyyhkytarinoita kuin ryysyistä afrikkalaislapsista. Mutta on vaikea uskaltautua vesille, jotka eivät ole tuttuja. Apulobbarin on helpompi pujahtaa räntäsateesta eduskunnan käytäville vanhojen virsien kanssa kuin aloittaa taistelu tuulimyllyjä vastaan. Eikä nollaseiskassa ja resuisten katulasten auttamisessa tietenkään mitään pahaa ole.

Mutta kysyn, riittääkö se. Riittääkö? Kun seuraavan kerran kapuamme ylös eduskunnan portaita, minkä viestin viemme? Yhä avun asialla?

Kirjoittaja on kehitysmaatutkimuksen tohtorikoulutettava Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.