Vieraskolumni

Kohti seuraavaa kriisiä

Ruokakriisi on monille maille uhka yhteiskunnan vakaudelle, mikä näkyy jo Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä.
Christer K. Lindholm
22.2.2011

Vuonna 2009 koko maailman yhteenlaskettu bruttokansantuote supistui ensimmäistä kertaa sitten 1930-luvun suuren laman. Viime vuoden aikana maailmantalous alkoi, lähinnä Kiinan ja muiden suurten kasvutalouksien vahvan kehityksen ansiosta, hiljalleen elpyä kansainvälisestä taantumasta, mutta nyt elpymistä uhkaa jo uusi kriisi.

Vuoden 2009 taantuman taustalla oli Yhdysvalloista hieman toista vuotta aikaisemmin alkanut rahoitusmarkkinakriisi. Tämän kriisin yhteydessä paljastui, miten vaikeaa riskienhallinta äärimmäisen monimutkaisiksi kehittyneillä nykyaikaisilla rahoitusmarkkinoilla oli jopa alan ammattilaisille.

Maailmantaloutta nyt uhkaavassa kriisissä ei sen sijaan ole kyse monimutkaisista rahoitusjärjestelyistä tai eksoottisista uusista sijoitusmuodoista, vaan jostakin paljon arkisemmasta: meidän jokapäiväisestä leivästämme. Elintarvikehinnat ovat tällä hetkellä korkeammalla kuin kertaakaan aikaisemmin, jopa korkeammalla kuin vuosien 2007–2008 ruokakriisin aikana, eikä hintojen nousulle ole vielä näkyvissä loppua.

***

Kaikkein voimakkaimmin elintarvikkeiden kallistuminen tuntuu maailman köyhimmissä maissa, joissa ruokamenojen osuus voi olla jopa puolet kotitalouksien kokonaismenoista.

Hieman varakkaammatkaan maat, kuten Aasian kasvutaloudet, eivät kuitenkaan ole immuuneja kallistuvan ruuan aiheuttamille ongelmille. Näissäkin maissa kansalaisten suuri enemmistö joutuu edelleen käyttämään varsin merkittävän osan tuloistaan ruokaan ja muihin välttämättömyyshyödykkeisiin, ja ruuan kallistuminen heikentää näin ollen olennaisesti tämän väestönosan ostovoimaa. Samalla kuilu köyhän enemmistön ja länsimaisen elintason jo saavuttaneen vähemmistön välillä kasvaa entisestään.

Aasian kasvutalouksien kannalta tilannetta mutkistaa vielä se, että ne ovat miltei poikkeuksetta panostaneet vientivetoiseen kasvustrategiaan. Voimakas vientiriippuvuus tarkoittaa puolestaan tiukkaa kuria työvoima- ja muiden tuotantokustannusten pitämiseksi kilpailukykyisellä tasolla, mikä käytännössä sulkee pois nousevien elintarvikehintojen kompensoinnin palkankorotuksilla. Siksi onkin todennäköistä, että kasvutalouksien hallitukset yrittävät lieventää kallistuvan ruuan aiheuttamaa ostovoiman heikkenemistä ja siitä aiheutuvia palkankorotusvaatimuksia muilla keinoin.

Näitä muita keinoja on pääasiallisesti kaksi: ruuan tuontitulien ja -verojen leikkaaminen ja erilaisten tukiaisten lisääminen. Koska kumpikin toimenpide rasittaa julkista taloutta, seurauksena olisi kasvutalouksien yhä voimakkaampi velkaantuminen. Varsinkin jos ruuan kallistumisesta alkaa muodostua uhka yhteiskunnan vakaudelle – kuten jo nyt on tapahtunut Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä – harva hallitus pystynee vastustamaan kiusausta yrittää ostaa itselleen hieman lisäaikaa velkarahalla.

***

Sen verran voimakasta on ollut elintarvikkeiden hinnannousu, että se on tuntunut myös rikkaissa maissa, joissa ruuan osuus kaikista kulutusmenoista on suhteellisen pieni. Esimerkiksi Japanissa maan taloutta pitkään vaivannut deflaatio eli kuluttajahintojen lasku on ruuan kallistumisen myötä kääntynyt inflaatioksi – mitä Japanin keskuspankki ei ole kyennyt saamaan aikaiseksi vaikka se onkin vuosien varrella pumpannut talouteen tuhansia miljardeja jenejä.

Normaalioloissa edes näin voimakas elintarvikkeiden kallistuminen ei olisi kovinkaan suuri rasite rikkaiden maiden kansantalouksille. Nykytilanteessa, jossa rikkaat maat vielä kärsivät parin vuoden takaisen talouskriisin jälkivaikutuksista, seuraukset voivat kuitenkin olla huomattavasti vakavammat.

Ensinnäkin epävarmat kasvunäkymät rajoittavat yritysten palkankorotusvaraa samalla kun korkea työttömyys puolestaan heikentää palkansaajien neuvotteluasemaa. Näissä oloissa on äärimmäisen epätodennäköistä, että palkansaajat pystyisivät hankkimaan itselleen ainakaan täysimääräisen kompensaation kallistuvan ruuan aiheuttamasta ostovoiman heikkenemisestä palkankorotusten kautta.

Veronalennuksistakaan ei ole odotettavissa vetoapua palkansaajien ostovoiman pönkittämiseksi. Ainakin Euroopassa talouskriisin aikana voimakkaasti velkaantuneet valtiot ovat päinvastoin aloittaneet rajut julkisen talouden saneeraustoimet, johon joissakin tapauksissa kuuluvat veronkorotusten ja julkisten menojen lisäksi suoranaiset palkanalennukset. On sanomattakin selvää, että tällainen talouspoliittinen vyönkiristys vain heikentää ostovoimaa ja kokonaiskysyntää entisestään.

***

Ostovoiman heikkeneminen rikkaissa maissa vaikuttaa puolestaan suoraan viennistä riippuvaisiin kasvutalouksiin; ovathan Eurooppa ja Yhdysvallat näiden kasvutalouksien ylivoimaisesti tärkeimmät vientimarkkinat.

Kun viennin kokonaiskysyntä kasvaa vain heikosti tai ei lainkaan, yksittäinen maa voi lisätä omaa vientiään ainoastaan rohmuamalla itselleen jonkun toisen maan markkinaosuuksia. Tämä taas onnistuu vain, jos pystyy tuottamaan halvemmalla kuin muut – ja niin laskevien palkkojen ja heikkenevän ostovoiman syöksykierre on valmis. Siihen syöksykierteeseen joutuville maille elintarvikekriisi ei olekaan enää pelkästään taloudellinen, vaan ennen kaikkea yhteiskunnallinen ongelma.

Kirjoittaja on kansantaloustieteen lehtori Åbo Akademissa. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.