Vieraskolumni

Kleptokratian kukoistus

Hyvässä sääntelyssä pitäisi yhdistyä kirurgin tarkkuus, höyhenen keveys ja panssaridivisioonan iskuvoima.
Markku Kuisma
25.1.2011

Olisikohan kleptokratia eli varkaiden valta osuvin käsite kuvaamaan nykymaailmaa? Enkä nyt tarkoita vain yhä tutummaksi tullutta taskuvaraskulttuuria, etelä- ja itäeurooppalaisia EU-tukikäytäntöjä tai alikehittyneiden diktatuurimaiden valtionjohtajia, jotka maan tavan mukaan ryöväävät miljardimäärin omien kansojensa omaisuutta Sveitsin pankkiholveihin.

Kleptokratia viittaa valtajärjestelmään, joka on niin korruptoitunut, että varastamisesta on kehkeytynyt yhteiskunnallinen instituutio ja varkaudesta luonnollinen osa taloudellista ja poliittista toimintaa.

Karkeimmillaan varkaus on ainakin pohjoismaisin silmin vaivatta tuomittavaksi ymmärrettyä. Näin on monien afrikkalaisten, aasialaisten ja eteläamerikkalaisten diktaattorien tapauksissa, joissa on kyse valtion varojen puhaltamisesta ja suurinumeroisesta lahjonnasta. Indonesian entisen presidentin Suharton kohdalla arviot puhalluksen koosta liikkuvat 15—35 miljardissa dollarissa, Zairen ex-presidentin Mobutun kohdalla viiden miljardin tuntumassa. Haitin entisen diktaattorin Duvalierin tapauksessa liikutaan vaatimattomasti 300—800 miljoonan dollarin suuruusluokassa.

Tämmöisten esimerkkien valossa kriittiset puheet kehitysavusta eivät kumise niin ontosti tai pahantahtoisesti kuin ensi tuntumalta luulisi. Kenelle siitä on lopulta iloa, vaikka kansainvälisten pankkien kyky rahoittaa esimerkiksi Suomen paisuvaa valtionvelkaa paranisikin lahjontaa harjoittavien ylikansallisten suuryritysten ja diktaattorivarkaiden talletuksista, joita osaltaan lihottavat suomalaisella valtionvelalla maksetut kehitysapumiljoonat? Rahan kaataminen korruption ja mädän poliittisen järjestelmän syvään kaivoon ei auta maailman köyhiä eikä maailmaa.

***

Varastaloudellisen ravintoketjun toinen pää on hankalammin havaittavissa. Tai ainakin se on fiinimpi kuin luonnonvaroiltaan rikkaiden, mutta muuten köyhien kansojen ryöväys. Mutta niin vain on, että muun muassa juuri arvokkaan oloiset Sveitsin pankit ovat veristen diktaattoreiden luotettavia ystäviä, joita ilman varastalous ei kunnolla kukoistaisi.

Tämmöiset suuren ja likaisen rahan turvasatamat ja veroparatiisit olisi ensi tilassa pistettävä järjestykseen. Se olisi parasta kehitysapua, tehokkainta kriisintorjuntaa ja ehkä halvin tapa parantaa maailmaa edes hitusen siedettävämmäksi miljardeille ihmisille.

Siksi onkin hyvä kysymys, miksi asiassa ei ole tapahtunut oikeastaan lainkaan edistystä, vaikka ongelma tiedetään?

***

Ei tunnu uskottavalta, että Suharton nykykollegoilla olisi niin paljon poliittista vaikutusvaltaa kehittyneissä länsimaissa, että he pystyisivät estämään vero- ja pankkiparatiisien avaamisen. Mutta Sveitsin pankeilla ja niiden menestyksestä hyötyvillä tätä vaikutusvaltaa ilmeisesti on ainakin omassa maassaan, ja se on jo paljon kansainvälisten säätelyhankkeiden torjunnassa. Vastaavasti muutkin pimeän rahan piilopaikat kamppailevat kiihkeästi tuottoisan elinkeinonsa puolesta.

Tämä ei silti yksin riittäisi, elleivät vaikuttavat osat johtavien talousmahtien valtaeliiteistä pitäisi varastaloutta ylläpitäviä järjestelmiä puolustamisen arvoisina.

Minnekä muuallekaan kansallisomaisuutta itselleen privatisoineet venäläiset oligarkit salakuljettaisivat miljardejaan turvaan kuin Sveitsiin, Lontooseen tai Neitsytsaarille? Ex-presidentti Bushin lähipiirin öljymiehet ja sotateollisuuden edustajat tarvitsivat myös rahan turvasatamia sekä irakilaisten voideltaviensa lahjusten että omien voittojensa piilottamiseen – ja viulut maksoi tietysti yhdysvaltalainen veronmaksaja. Ja tarvitsevathan suomalaiset formulakuskit ja kaikenmaalaiset rocktähdetkin monaconsa, kun osallistuminen yhteisten velvollisuuksien rahoittamiseen paljostaan kiinnostaa vähemmän kuin rusinoiden nyppiminen pullasta.

***

Varkaiden valta on siis tunkeutunut lonkeroineen kaikkialle, ei vain Afganistaniin, Irakiin ja Zaireen, jossa se vastenmielisen räikeytensä ansiosta näkyy kauas. Tähän mennessä viimeisin finanssikriisikin on ymmärrettävissä varastaloudesta käsin. Jos on niin kuin on arvioitu, että arvostetut luottoluokituslaitokset reittasivat amerikkalaisia subprime-roskaluottoja (jotka jo sellaisenaan olivat Bushin hallinnon ja pankkien kleptokraattinen projekti) laatulainoiksi ja olivat näin Goldman Sachsin ja muiden asiakaspankkiensa mukana ottamassa omaa siivuaan huijattavilta sijoittajilta, mistä muusta tällaisessa on kysymys kuin varastaloudesta?

Varkaiden vallan yksi kiusallisimmista puolista on, että lasku koituu aina lopulta suuren enemmistön taakaksi. Yhdysvalloissa varaspankkiirien tekoja maksetaan veronmaksajien jättiponnistuksilla, ja Euroopassa kuittaillaan pian Kreikan poliittisen kleptokratian kustannuksia.

Onnetonta lisäksi on, että mätämunien haju tarttuu kaikkialle ja johtaa myös syyttömien rankaisuun. Osuuspankkiryhmän pääjohtaja Reijo Karhinen oli oikeassa, kun hän taannoin puolusti asiansa hyvin ja tunnollisesti hoitaneita suomalaispankkeja ylisääntelyltä.

Hyvässä sääntelyssä pitäisi yhdistyä kirurgin tarkkuus, höyhenen keveys ja panssaridivisioonan iskuvoima, mutta kuka sellaisen osaa luoda? Ja jos osaakin, mistä löytyy poliittinen tahto, joka olisi riittävän vahva murtaakseen kleptokratiasta hyötyvien rahamahtien vastarinnan ja manipuloinnin?

Kirjoittaja on Pohjoismaiden historian professori Helsingin yliopistossa. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.