Vieraskolumni

Kitwe 2030

Kenen ehdoilla kehitystä tehdään?
Veera Virmasalo
10.1.2011

Terveisiä Kapkaupungista. Olen viettänyt tosi paljon aikaa ostoskeskuksissa. Niitä on monta, ne ovat isoja ja niissä on paljon kaikkea – yhdessä myös keinotekoinen pulkkamäki. Lumi mäkeen tehdään infernaalista meteliä pitävällä pienellä lumilingolla.

Olemme tapaamassa mieheni lapsia, jotka asuvat täällä äitinsä kanssa. He rakastavat ostoskeskuksia.

On kesä ja vuoden pisin loma, joulukuun alusta tammikuun puoliväliin kestävä joululoma. Koulujen lisäksi suuri osa yrityksistä on kiinni. Paitsi siis kaupat. Ja lomakauden vähittäiskauppa on sujunut loistavasti. ”Eikä vain meillä Etelä-Afrikassa, vaan kaikkialla kehittyvässä maailmassa”, televisiouutisiin kutsuttu ekonomi totesi painokkaasti toissa iltana.

***

Ihmisiä katsellessa ei epäile, etteikö ekonomi olisi oikeassa. Ostoskeskuksen ohikulkijat, ihonväristä riippumatta, ovat pukeutuneet hyvin. Kellot ja aurinkolasitkin näyttävät kalliilta, ja jos elämä täällä on yhtään samanlaista kuin kotona Windhoekissa, suurimmalla osalla on taskussaan kohtalaisen uudenmallinen matkapuhelin. Statussymboleista kuumin on iPhone, mutta koska ani harvoilla on varaa sellaiseen, blackberry on melkein yhtä hyvä vaihtoehto. Ja joka mies tuntee armottoman yhtälön, jonka mukaan tyttöystävää on vaikea löytää, ellei omista autoa.

Olen asunut kuusi viime vuotta eteläisessä Afrikassa: Sambiassa ja Namibiassa. Etelä-Afrikka on alueen magneetti ja aurinko. Se vetää puoleensa paremman toimeentulon etsijöitä, epätoivoisia ja uteliaita ja säteilee muille modernin elämän mallia. Täältä pohjoiseen matkustettaessa ostoskeskusten määrä vähenee ja koko pienenee suunnilleen samaan tahtiin ostovoiman heikkenemisen kanssa, mutta yksi asia tuntuu pysyvän samana: Pieneen keskiluokkaan kuuluvien ja sinne haluavien on näytettävä hyvältä. Tai ainakin siltä, että pystyy ostamaan kalliita juttuja.

***

Olin joku vuosi sitten kärpäsenä katossa YK-pomojen kokouksessa, jonne oli kutsuttu kansalaisjärjestöjen edustaja pitämään puheenvuoro kansalaisyhteiskunnan näkökulmasta kehitykseen. Esitys päättyi diakuvaan, jonka otsikko oli Kitwe 2030.

Kitwe on pieni kaupunki Sambian Kuparivyöhykkeellä, lähellä Kongon rajaa. Kun kaivokset olivat nuoria ja kuparin hinta korkealla, Kuparivyöhykkeen infrastruktuuri oli hyvä ja siellä asui enemmän ihmisiä kuin pääkaupungissa Lusakassa. Koko maan suistuttua vuosikymmenten surulliseen syöksykierteeseen juuri Kuparivyöhyke alkoi näyttää surullisista surullisimmalta paikalta. Infrastruktuuri rapistui niin kuin muuallakin Sambiassa, mutta Kuparivyöhykkeeltä kaikkosivat myös asukkaat.

Vuosiluku 2030 diakuvan otsikossa puolestaan viittasi Sambian valtion viralliseen ”Vision 2030”-dokumenttiin, jonka on määrä ohjata kaikkea päätöksentekoa.

Mitä Kitwe 2030-kuvassa sitten oli? Ilmakuva yövalaistuksessa komeilevasta kaupungista korkeine taloineen ja ohitusteineen. Paljon enemmän valoja, taloja ja päällystettyjä teitä kuin Kitwessä on koskaan ollut. Autoja korkealta otetusta kuvasta ei erottanut, mutta ne olivat epäilemättä jotain muuta kuin Kitwen reikäisiä teitä nykyisin kuluttava autokanta, jonka suurin osa on ilmastointiteipin ja nippusiteiden koossa pitämiä japanilaisia henkilöautoja, jotka on jo aikaa sitten laivattu Afrikkaan Japanin teille kelpaamattomina.

YK-pomoista kanadalainen, yhdysvaltalainen ja australialaiset olivat saada teen kanssa nauttimansa keksit väärään kurkkuun. Kiinalaisen, zimbabwelaisen ja nigerialaisen ilmeet eivät värähtäneet.

***

Mitä kanadalainen, yhdysvaltalainen ja australialaiset olisivat halunneet nähdä kuvassa? Siistin savimajapihapiirin, jonka oviaukoista häämöttävät yksinkertaiset vuoteet ja niiden ylle ripustetut moskiittoverkot? Aurinkopaneelin jokaisen majan katolla? Pihapiirin laidalla pumppukaivon, josta miehet hakevat vettä? Kaivon vieressä jätteiden kierrätyspisteen? Kierrätyspisteen takaa alkavan ekologisesti viljellyn hirssipellon, jonka kyljessä on papuviljelmä, tärkeä proteiinin lähde asukkaiden kasvispitoisessa ruokavaliossa?

Asukkaat viettäisivät työpäivänsä ihmisarvoisessa työssä? Työstä saisi kunnon palkkaa, mutta kukaan ei käyttäisi palkkaansa mihinkään turhaan tai mahdollisesti haitalliseen, niin kuin vaikka mönkijään tai internetpornoon? Työpäivän jälkeinen aika kuluisi yhdistystoiminnassa? Pariskunnat eivät koskaan riitelisi eikä kukaan päätyisi pikkujoulujen jälkeen sen jo pitkään kutkuttaneen kollegan sänkyyn?

Kaikki lapset kävisivät koulua ja koulutuksen taso olisi hyvä, mutta kovin moni ei hyvän koulutuksen saatuaan haluaisi muuttaa maalta kaupunkiin? Sillä mikä olisi idyllisempää kuin pysytellä kylässä ja kasvattaa omia lapsia, jotka leikkisivät kehittävillä puuleluilla ja harjoittelisivat laulu- ja tanssiesityksiä, joita vierailevien kehitysapua antavien maiden edustajien kelpaisi tulla kuuntelemaan?

Kirjoittaja on Namibiassa asuva viestintäkonsultti, joka valmistelee journalistiikan gradua kansalaisosallistumisesta. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.