Vieraskolumni

Kissanmaalta Kabuliin ja takaisin

Onko todella niin, että vaikka meillä on entistä enemmän tietoa saatavilla, niin me tiedämme maailmasta entistä vähemmän?
Rauli Virtanen
26.1.2015

Ajatukseni ovat vuoden alussa harhailleet Tampereen Kissanmaan ja Kabulin välillä. Vierailtuani toistakymmentä kertaa Afganistanissa sitten tammikuun 1980 kannan huolta maata jälleen uhkaavasta uudesta väkivallan kierteestä ja humanitaarisesta katastrofista.

Kun 1960- ja 70-lukujen vaihteessa pänttäsin Kissanmaalla Tampereen yliopiston journalistiikan ja valtio-opin kirjoja, törmäsin amerikkalaisen mediatutkijan Carolyn Martindalen lanseeraamaan termiin "afganistanismi". Tuolla termillä arvosteltiin niitä, jotka halusivat kiinnittää huomion kaukaisiin maihin ja niiden epäkohtiin lähiseutunsa ongelmien kustannuksella.

Termin "afganistanismi" maavalinta ei kuitenkaan osoittatunut oikeaksi, eikä sitä olisi ollut "papuanismi" tai "timbuktunismikaan", kun katsoo maapallomme ongelmia nyt, puoli vuosisataa myöhemmin. Paljon on maailmassa muuttunut parempaan suuntaan, mutta myös huonompaan.

Itse valitsin elämäntyökseni "afganistanismin" jo pelkästään kiinnostuksestani kaukomaihin, mutta ennen kaikkea olosuhteiden pakosta. Kun aloitin toimittajan työt, niin sekä Etelä-Suomen Sanomissa että Aamulehdessä uudelle toimittajalle lankesi erikoistumisalueeksi Latinalainen Amerikka, koska vanhemmat hoitivat tärkeämmät alueet, eli Euroopan, Yhdysvallat ja Neuvostoliiton. Maakuntalehdissäkin oli siis tuohon aikaan kunnianhimoisesti työskentelevät ulkomaantoimitukset.

* * *

Yliopisto-opintoni jäivät pahasti kesken, kun matkasin rahtilaivalla sen ajan periferiaan eli Etelä-Amerikkaan. Nyt palaan Tampereelle vierailevaksi professoriksi pohtimaan nuorten innokkaiden opiskelijoiden kanssa ulkomaanjournalismia ja sitä, millaista maailmankuvaa he voivat välittää pirstaloituneessa mediassa.

Onko todella niin, että vaikka meillä on entistä enemmän tietoa saatavilla, niin me tiedämme maailmasta entistä vähemmän? Tarkoitan niitä ihmisiä, jotka eivät aktiivisesti hae tietoa, vaan tyytyvät median päivittäiseen tarjontaan. Takavuosikymmeninä, ennen internetiä, toimittajia kehotettiin ilmaisemaan asiansa niin, että "mökin mummokin" sen ymmärtää.

Vielä 1970- ja osittain 80-luvuillakin suomalainen ja pohjoismainen media seurasi kiitettävästi tapahtumia Lähi-idässä, Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa, johtuen kylmästä sodasta, mutta myös aidosti kehitysmaista kiinnostuneena. Sitten tuli "afganistanismin" notkahdus, joka osittain johtui Euroopan unionin roolin korostumisesta. Mediatalot meillä ja muualla ovat viime vuosikymmeninä karsineet ulkomaantoimituksia sekä kirjeenvaihtajapaikkoja varsinkin Euroopan ulkopuolella.

Usein vain omien tai liittolaisten sotilaiden läsnäolo vierailla kriisialueilla on saanut valtamedian kiinnostumaan Euroopan ja Pohjois-Amerikan ulkopuolisista maista. Kun vuonna 2013 palasin kovia kokeneesta Etelä-Sudanista, eräs lehti torjui juttutarjoukseni toteamalla, että “meillä oli tänä syksynä jo yksi juttu Afrikasta”.

* * *

Nyt muun muassa Hesarin ja Ylen kirjeenvaihtajapanostukset Afrikkaan, Lähi-itään ja Latinalaiseen Amerikkaan antavat kuitenkin uutta toivoa. Uskon suuren yleisön haluavan edelleen myös suomalaisin silmin tehtyjä raportteja maailmalta.

Myös ulkomaantoimittajiksi opiskelevien pitää nähdä ala edelleen työpaikkoja tarjoavana mahdollisuutena. Samalla heille avautuu toinen, entistä tärkeämpi tiedonvälityksen kenttä, humanitaarinen journalismi, missä todella pääsee muun muassa lukuisten järjestöjen kautta niihin oikeisiin töihin kentällä, vaikkapa Afganistanissa. Suomalaistenkaan kiinnostus Afganistanin kohtaloihin ei saa päättyä siihen, kun viimeinen suomalainen ISAF-sotilas poistuu maasta.

Ensimmäinen globaalin jihadin näyttämö eli Afganistan, Irak ja koko Lähi-itä eivät voi olla suomalaisten toimittajien ja mediankuluttajien kartalla valkoisia läiskiä. Niitä tai Algerian historiaa ymmärtämättä journalistin, lukijan ja kuulijan on vaikeampi mieltää vaikkapa viimeaikaisia Pariisin tapahtumia. “Afganistanismi” on siis termi paikallaan, eikä tässä paljolti nurkkakuntaisessa maailmassa ole pelkoa siitä, että se lakaisee mediassa omat ongelmamme maton alle.

Rauli Virtanen on espoolainen toimittaja-tietokirjailija jonka uusin teos on matkaelämäkerta Reissukirja (WSOY 2014). Virtanen on valittu Tampereen yliopiston seuraavaksi journalistiikan vierailevaksi professoriksi.