Vieraskolumni

Kirjastoilla kohti kehitystä

Kriisintorjunnan lisäksi kehitysavulla pyritään vaikuttamaan kohdemaan kykyyn kehittyä. Tässä työssä kirjastolaitos on kohteena parhaasta päästä.
Jukka Relander
14.2.2012

Sain joku aika sitten ikääntyneeltä rouvashenkilöltä kirjeen (kyllä, ihan kynällä ja paperilla kirjoitetun) jossa ehdotettiin, että Suomen kirjastoseuran pitäisi ehdottomasti alkaa tavalla tai toisella harrastaa kehitysapua, tekemällä kirjastoyhteistyötä jonkun kehittyvän maan kanssa.

Koska ajatus tuntui hyvin innostavalta — miettikää nyt, mikä voisi olla parempaa? — soitin heti kirjeen saatuani seuran toimistoon ja aloin intoilla. Että hei, nyt lähdetään tekemään jotain tällaista.

Seurallahan on taustaa alalta. Kirjastoseura näet ylläpiti ANC:n pakolaisleirin kirjastoa Tansanian Morogorossa, kun apartheid oli vielä valloillaan Etelä-Afrikassa. Voi olla, että minulle kirjoittanut rouva tiesi tämän. Tai sitten hän oli vain itse tuumaillut kaikenlaista. Osoitetietojen mukaan hän oli kotoisin Porista, muuta en hänestä tiennyt.

No, toimistossa oltiin vähän nihkeitä. Töitä oli aika paljon muutenkin, että ei tässä nyt oikein repeä, ja sen sellaista.

***

Tilanne muuttui seuraavana päivänä, kun Eräältä Korkealta Viralliselta Taholta soitettiin, että ihan vaan tässä palloa ilmaan heittääksemme, miten olisi kehitysyhteistyöhanke Tansaniassa ja Namibiassa kirjastoyhteistyön merkeissä?

Joko telepatia todella on ilmiönä olemassa, tai minulle kirjoittanut rouva oli hyvin sinnikästä ja aikaansaavaa lajia. Joka tapauksessa aloimme pohjustaa hanketta, jolle sitten erinäisten vaiheiden jälkeen saimmekin kolmevuotisen rahoituksen. Projektisihteeri aloittaa työnsä näinä päivänä, ja hankkeen vetäjä on parhaillaan paikan päällä siellä jossakin.

Se, mitä voimme saada aikaiseksi, on toki erittäin rajallista. Ajatellaan vaikka Tansaniaa. Maassa on 40 miljoonaa asukasta, ja 35 kirjastoa. Suomalaisen kirjastotiheyden tavoittamiseksi kirjastoja pitäisi rakentaa noin 8000 lisää. Kyllä, kahdeksantuhatta. Tuossa ei ole nollavirhettä.

Resurssimme eivät riitä yhdenkään uuden kirjaston rakentamiseen, saati pyörittämiseen. Tärkeintä hankkeessamme on koulutusyhteistyö. Kuten paikan päällä saatoimme havaita, jo olemassa olevat kirjastot voisi aika edullisestikin tehdä houkuttelevammiksi. Tietotekniikkaakin on, siellä täällä, mutta sitä voisi hyödyntää paremmin. Alan koulutuksesta puuttuu resursseja, tietokoneita ja ihan rakennuksiakin. Vähällä rahallakin voisi saada paljon hyvää aikaan.

***

Mutta miksi kehitysapua pitäisi kohdentaa juuri kirjastoille?

Jos nyt ajatellaan vaikka Tansaniaa, niin puutetta tuntuisi olevan aika monesta muustakin asiasta kuin kirjoista ja kissimirrilaseista: liikenne ei toimi, infrastruktuuri on levällään, osa ihmisistä on aliravittuja, aids tappaa eikä malarialääkkeitä riitä köyhille.

Akuutteihin kriiseihin tarvitaan toki apua. Nälkä ja sairaudet eivät poistu, vaikka lukemista olisi yllin kyllin tarjolla. Mutta kriisintorjunnan lisäksi kehitysavulla pyritään vaikuttamaan kohdemaan kykyyn kehittyä. Tässä työssä uskon, että kirjastolaitos on kohteena parhaasta päästä.

Ajatellaan vaikkapa Suomea 1860-luvulla: Jukolan jästipäiset veljekset vasta opettelivat lukemaan. Maassa ei ollut pääomia, ei luonnonvaroja, eikä oikein mitään muutakaan. Tuon vuosikymmenen aikana nälkä tappoi noin 10 prosenttia kansasta koska apu ei päässyt perille. Liikenneyhteyksiä ei ollut.

Juuri tuolloin perustettiin suomenkielinen kansakoululaitos ja kirjastolaitos. Tyhjästä.

***

Lukutaito ja kirjallisuuden saatavuus synnyttivät lukemisen kulttuurin, joka on metsien lisäksi ainoa kansallisvarallisuutemme. Ja ihan hyvin on pärjätty.

Julius Nyereren kaudella Tansanian lukutaito oli parhaimmillaan 90 prosentissa. Nyt se on hiljalleen rapautunut 60—70 prosentin tienoille. Osin muutoksen taustalla vaikuttaa hillitsemätön väestönkasvu, osin ihan vain lukemisen puute.

Kehittyvä kirjastoverkosto olisi omiaan tukemaan ja levittämään lukemisen kulttuuria, ja samalla kaventamaan digitaalista kuilua, joka on juuri Saharan kohdalla revennyt todella syväksi: vain 5 prosentilla Saharan eteläpuolisen Afrikan ihmisistä on pääsy nettiin. Tätä voisi levittää kirjastojen kautta.

Kirjastojen pointti on alusta alkaen, Suomessa siis 1860-luvulta, ollut etäisyyksien lyhentämisessä. Puolitoista vuosisataa sitten Suomen syrjäisemmät seudut pääsivät yhtäkkiä kosketuksiin koko länsimaisen sivistysperinnön kanssa, kirjastojen kautta. En näe mitään syytä, miksei samaa voisi toistaa Afrikassa. Vaikka heti.

Kirjoittaja on Suomen kirjastoseuran puheenjohtaja, vapaa kirjoittaja, kolumnisti, esseisti, tv- ja radiojuontaja, luennoitsija ja kouluttaja.