Vieraskolumni

Kilpaillaan paremmilla ehdollisuuksilla

Kiinalainen rahoitus Afrikassa parhaimmillaan pakottaa lännen parantamaan omaa rahoitustaan.
Teppo Eskelinen
2.3.2015

Kansainvälisen rahoituksen politiikka on taas Kreikan ansiosta paljon esillä. Kreikalla menee onnettomasti, koska se tarvitsee ulkoista rahoitusta ja on täysin riippuvainen yhdestä lähteestä. Tämän lähteen poliittiset edustajat voivat siksi sanella rahoituksen ehdot, eivätkä nuo ehdot ole mukavia.

Sama asetelma vallitsi pitkään suuressa osassa maailmaa, vaikka rahoittajat ovatkin toisinaan olleet mukavampia. Merkittävä osa kehitysmaista on ollut vuosikymmeniä tilanteessa, jossa niiden on ollut käytännössä pakko toimia länsimaailman kehitysrahoittajien linjausten mukaisesti.

Nyt tilanne on nopeasti muuttunut. Kehitysmaat eivät ole enää Kreikan tilanteessa, jossa niiden tarvitsisi noudattaa yhden, mitä tahansa poliittisia ehtoja sanelemaan kykenevän rahoittajatahon haluamaa politiikkaa. Tämä liikkumatila on otettu lähtökohtaisesti ilolla vastaan.

Uusi tilanne johtuu osittain valtioiden paremmasta kyvystä kaupata velkakirjojaan avoimilla markkinoilla, mutta ennen kaikkea Kiinan jättimäisesti kasvaneesta rahoituksesta.

* * *

Kiinalaisen rahan houkuttelevuus on kevyemmissä poliittisissa ehdoissa. Toki rahoitus on hyvin "sidottua" sikäli, että hankinnat on tehtävä Kiinasta, mutta poliittiset ehdollisuudet puuttuvat.

Mitä sitten ovat ne ehdot, joita länsimainen kehitysrahoitus on pitänyt yllä? Kaksi suurta nousee ylitse muiden: talouskuri ja ihmisoikeudet. Länsimaat ovat aina halunneet "hyviksi käytännöiksi" nimettyä kiristystä julkiseen rahankäyttöön. Pahimmillaan tämä oli rakennesopeutusohjelmien aikaan — eikä uhreja ole unohdettu — mutta jäykkä asenne valtiontalouden indikaattoreihin estää järkevää politiikkaa yleisemminkin.

Periaatteessa rahoittajina on toki lukuisia yksittäisiä valtioita, jotka eivät sanele suoraan talouskuriehtoja. Käytännössä rahoittajat seuraavat Maailmanpankin arvioita päättäessään rahojen kanavoinnista.

Talouskurin lisäksi länsimaat pitävät ihmisoikeuksista, erityisesti vapausoikeuksista. Tällaisia ovat lehdistönvapaus, sananvapaus, puolueettomat oikeusistuimet ja toimintakykyinen poliittinen oppositio. Periaatteessa taloudellisista ja sosiaalisistakin oikeuksista pidetään, viime aikoina usein myös käytännössä, kun köyhyyden vähentäminen on ollut näkyvä iskusana.

Vaikka olemme tottuneet ajattelemaan talouskuria ja ihmisoikeuksia täysin toisiinsa liittymättöminä, aivan eri politiikan kentille kuuluvina ja keskenään ristiriitaisinakin ilmiöinä, lännen kansainvälisessä rahoituksessa ne ovat erottamattomat osat poliittisten ehdollisuuksien pakettia. Kiinalainen rahoitus edustaa nimenomaan tämän kokonaispaketin vastakohtaa. Se on monien Afrikan johtajien näkökulmasta houkuttelevaa juuri siksi, etteivät kiinalaiset välitä kummastaan – talouskurista tai ihmisoikeuksista.

Lännen näkökulmasta tämä on tietysti sietämätöntä ja pelottavaa, mutta lopulta se voi olla hyvin terveellistä. Tilanne nimittäin pakottaa perinteiset kehitysrahoittajat pohtimaan oman retoriikkansa ja käytäntönsä eroja, mitä on jouduttu tähän asti tekemään vain pintapuolisesti poliittisen monopolin vallitessa.

* * *

Tämä on tärkeää paitsi rehellisyyden nimissä, myös siksi että nykytilanteessa erityisesti tarvitaan aidosti moraalisiin normeihin sidottua rahoitusta.

Suurin osa Afrikan buumimaista on kehittymässä jonkinlaisiksi keskusjohtoisiksi investoijavaltioiksi: niiden talous kasvaa, mutta eliittivetoisesti ja kovalla kurilla. Rahaa löytyy ja Kiinasta saa lisää, mutta läpinäkyvyyden ja kansalaisyhteiskunnan toiminnan kanssa on vähän niin ja näin.

Tässä tilanteessa perinteistä kehitysrahoitusta tarvitaan enemmän rahoituksen eettisenä standardina kuin rahanlähteenä. Jos Kiina ja yksityiset rahoittajat eivät välitä sanoa rahoittamilleen hallituksille, että demokratiaa tarvitaan, on hyvä että joku sanoo. Vaikka tällä tavalla ehdollistettua rahoitusta ei aina haluttaisi, jo eettisemmän rahoituksen olemassaolo voi luoda positiivista sisäpoliittista painetta potentiaalisissa rahoituksen nauttijamaissa.

Nykyinen tyyli ei kuitenkaan tähän riitä. Perinteinen kehitysrahoituskoneisto ei nimittäin kykene sanomaan uskottavasti vastaan, jos sille huomautetaan kaksinaamaisuudesta ja talouskurin perinnöstä. Talouspolitiikan pakko-ohjaus ja piilotetut ulkopoliittiset vaikuttamispyrkimykset on unohdettava, jos meinaa uskottavasti paukutella henkseleitä Pekingin suuntaan moraalisemmasta rahoituksesta.

Kansainvälisellä järjestökentällä vastuullisen kehitysrahoituksen kriteerejä on onneksi kehitetty jo pitkään. Virallinen kehitysyhteistyö voisi ottaa koppia.

Kirjoittaja on filosofi ja yhteiskuntapolitiikan dosentti. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.