Vieraskolumni

Kilipukeista kehityspolitiikkaan

Kannattaako ihmisiä syyttää älyllisestä laiskuudesta, jos heitä kiinnostavat eettisinä lahjoina annettavat kilipukit eivätkä maailmantalouden rakenteelliset ongelmat?
Pasi Nokelainen
27.11.2007

Pasi Nokelainen (kuva: Mikko Toivonen) Onko järkevää tai edes rehellistä puhua yhdestä suomalaisesta kehitysmaaliikkeestä? Jos on, miten tämä liike yrittää saada muutoksia aikaan? Kepan taannoinen puheenjohtajavalinta antaa aiheen pohtia niin sanotun kehitysmaaliikkeen luonnetta.

Yleensä ei ole hyvien tapojen mukaista pohtia jälkikäteen henkilövaaliasetelmia, mutta Kepan työntekijänä en oikein voinut tehdä sitä etukäteenkään: puheenjohtajuus oli ja on jäsenjärjestöjen asia ja valinta.

Loppusuoralle selvinneillä ehdokkailla Gunvor Kronmanilla ja Thomas Wallgrenilla on varmasti loppujen lopuksi enemmän yhteistä kuin eroja. Periaatteellisia eroa olin kuitenkin havaitsevinani ehdokkaiden vuosikokouspuheenvuoroissa.

Kronmanin mukaan Kepan - suomalaisen kehitysmaaliikkeen kokoavan voiman - pitäisi keskittyä nykyisin vielä enemmän yhteiskunnalliseen vaikuttamistyöhön, ja hän halusi uusia toimijoita ja vaikuttajia kehitysmaiden asioista kiinnostuneiden ihmisten piiriin.

Wallgren halusi Kepan olevan mukana aktiivisesti kokeilemassa ja etsimässä uudenlaisia ratkaisuja nykymaailman ongelmiin, ja toisaalta hän halusi Kepan keskittyvän kansalaisliikkeiden toiminnan tukemiseen. Wallgrenin mukaan kansalaisyhteiskunta on muutoksen moottori. "Kun kansalaiset lähtevät liikkeelle, politiikka, talous ja hallinto muuttuvat", Wallgren summasi.

***

Olisi kivaa olla vahvasti jotakin mieltä, mutta omaksi pettymyksekseni huomasin hyvin pian symppaavani molempia näkemyksiä. Wallgren ei välttämättä olisi valinnut samaa esimerkkiä, mutta hänen teesinsä yhteiskunnallisen muutoksen anatomiasta tulee hyvin perustelluksi, kun ajatellaan 1900-luvun sosiaalidemokratiaa.

Reilut sata vuotta sitten työväenaate oli aito kansanliike, joka oli ainakin mittakaavaltaan todennäköisesti paljon kansainvälisempi kuin nykyiset globalisaatiokriittiset järjestöverkostot.

Suomessa liike onnistui sosiaalidemokratisoimaan kaikki puolueet ja valtion 1970-luvulle tultaessa. Yksi osa tätä liikettä, SDP, ajautui tämän jälkeen valtionhoitajapuolueeksi, koska tärkeimmät sen tavoitteista oli saavutettu.

Mittakaava on tietenkin ihan eri, mutta koko kehitysyhteistyö on alunperin lähtöisin kansalaisyhteiskunnasta - näkökulmasta riippuen joko kirkoista tai ylioppilailta - ja valtio on tullut siihen mukaan vasta toisessa aallossa.

***

En voi tietää, mitä puheenjohtajaksi valittu Kronman mietti keinoiksi houkutella uusia ihmisiä kiinnostumaan kehitysmaista. Hän ei välttämättä ajatellut Ylen tänä vuonna Suomeen lanseeraamaa Nenäpäivää tai useiden Kepankin jäsenjärjestöjen kehittelemiä eettisiä joululahjoja.

Lahjaksi toiselle ostetut vuohet, lehmät ja kuokat ovat mainio tapa konkretisoida sitä, mitä kehitysyhteistyöhankkeissa on aina tehty. Hankkeiden tukemisesta on vain tehty kouriintuntuvampaa ja helpommin yleisölle markkinoitavaa.

Toisaalta lahjoja on helppo ylenkatsoa toteamalla esimerkiksi, että oikeudenmukaisemman maailman rakentaminen vaatii suurempia muutoksia rikkaissa maissa kuin kehitysmaissa, eikä yksi kilipukki sinne tai tänne ole yhtään mitään näiden rakenteellisten ongelmien mittakaavassa.

Kriitikot ovat ihan oikeassa, mutta en ole kuullut kenenkään baarissa tai ratikassa puhuvan esimerkiksi Attacin tuoreesta Maailmantalous.net-verkkosivustosta, jossa näihin maailmantalouden ongelmiin pureudutaan syvällisesti. Sisältö on liian heviä muuttamaan keskiverto sukankuluttajien näkemyksiä tai toimintaa yhdellä selauskerralla - ja siihen tuskin edes pyritään.

Sen sijaan kuulin vastikään ystävältäni, kuinka hänen työpaikassaan, kansanvälisessä pörssiyhtiössä, oli virinnyt pienimuotoinen maailmanparannuskeskustelu jonkun ehdotettua eettisen lahjan ostamista poislähtevälle työntekijälle. Olisi ollut hauska olla kärpäsenä katossa, kun analyytikot, new business developerit ja team leaderit keskustelevat koulupukujen ja kuokkien paremmuudesta kehityksen edistämisessä.

***

Itse olen sen verran tosikko, että en voisi kuvitella laittavani punaista nenää päähäni edes Nenäpäivänä. Kuulun ehkä enemmän Maailmantalous.netin kohderyhmään ja tunnen jollakin kierolla tavalla huonoa omatuntoa siitä, että olen toistaiseksi perehtynyt sivuihin vain pintapuolisesti.

Huomaan päätyväni loppujen lopuksi siihen tylsääkin tylsempään johtopäätökseen, että kehitysmaaliikkeen voima ja mahdollisuus on sen moninaisuudessa.

Ongelmakenttään pääsee helpommin sisään konkreettisten asioiden kuten eettisten lahjojen kautta. Kun tämä ikkuna on kertaalleen avattu, saattaa ihminen olla kiinnostuneempi kuulemaan myös siitä, mitä tekemistä hänen jalassaan olevilla sukilla on senegalilaisen puuvillanviljelijän kanssa tai mitkä länsimaiden toimet ovat haitanneet maatalouden kehitystä esimerkiksi Afrikassa.

Kirjoittaja on Kepan tiedottaja. Kepan verkkokolumnistien esittämät mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.

Lisää tietoa aiheesta